.
Tarina lapsuudesta, nuoruudesta ja siitä mitä olen nyt. Mulla oli aivan mahtava lapsuus, sehän taiskin olla nytten tämän blogikirjoituksen teemana. Se jokin lapsuuden muisto. Jessus mulla on niitä hyviä muistoja niin paljon että en edes tiedä mistä alottaa. Alotanko siitä kun tehtiin pilasoittoja naapureille ja hypättiin puskaan piiloon, vai siitä kun yhdessä naapurien muksujen kanssa levitettiin koiranp***** juuri pesteyihin naapurin lakanoihin, vai siitä kun esitettiin Lasse lehtistä - Haluatko miljonääriksi - Ohjelman juontajaa ..:D Alkaa jo valmiiksi naurattaa nää jutut. Enivei, mulla oli ehkä maailman parhaimmat vanhemmat. Ne katteli mun karkaamisia lapsena, ja jopa teini-iässä. Jessus kun nyt miettii omalle kohdalle, ja katsoo omaa tytärtä, että mitähän sitä tuleva tuo mukanaan hänen kanssaan. Mun isä. Hän oli ihminen kenelle pystyin kertomaan teini-iässä tupakasta, joka vaa murahti ja tokasi, että lopeta se.. Hän joka tuli aina jollain tapaa vastaan. Isä joka oli maailman tärkein, Isä joka halusi vain hyvää, ja isä joka tiesi kuolevansa pian. Isä sanoi mulle että hän haluaa että olen onnellinen. No itsehän olin pieni kapinallinen vielä silloin, enkä ymmärtänyt, tai halunnnut uskoa, että sitä aikaa ei ole enään hänellä paljon jäljellä. Torstaina kävin vanhempieni luona, ja ajatuksissani kävi, että käyn halaamassa isää, mutta ajattelin että näen hänet kuitenkin seuraavana päivänä, koska niin oli ollut puhetta. Seuraavana päivänä sain elämäni pysäyttävimmän soiton, isä oli kuollut. Seuraavat 4kk mulla menikin semi sumussa koko mun elämä, mutta kaikki muuttui, kun 4kk isän kuoleman jälkeen tein positiivisen raskaustestin. Elämä alkoi jollain tapaa hymyillä minulle jälleen. Sieltähän syntyi pienen pieni rinsessa. <3 Jotain maailman kauneinta, enkä koskaan ollut tuntenut niin vahvaa rakkauden tunnetta. Se pieni käärö siinä vieressä, vain minä ja hän. Kävin läpi ajatuksia siitä, kuinka toimia, kun olen yksinhuoltaja, eikä lapsella ole minkäänlaista isähahmoa elämässä. Silloin aloin myös käymään läpi isäni kuolemaa. Koska sun elämä on muuttunut, ja sulla on se pieni käärö, niin siinä ei paljoon jää mahdollisuuksia. Sä päätät ryhdistäytyä kuitenkin sun lapsen takia, meet töihin, kouluun, ja saat vielä koulusta viimein ne paperit , tajuat että Hki:ssä ei oo sulle enään mitään tarjottavaa, otat unelmista kiinni ja lähdet menemään. Sä tajuat sen, että elämässä on paljon enemmän kun vain ne Helsingin-piirit. Sä muutat yksin vieraaseen kaupunkiin. Etit edes jotain seuraa. Oot yksin, kunnes hän tuli vastaan. Se ihminen jota mun lapsi nykyään kutsuu isäksi. Se on mun lapselle se tärkein. Se pieni ihminen juoksee hänen syliin, kun hän käy hakemassa lapsen tarhasta. Veri ei aina ole vettä sakeampaa. Mun lapsen silmistä voin nähdä sen ilon, mitä se isi voi tuoda, sen ilon mitä munkin silmistä paistoi kun itse näin oman isäni tulevan töistä. Tuossa on niin hyviä, kuin huonojakin juttuja, mutta pääasia että vastoinkäymisistä huolimatta ei vain pidä luovuttaa, vaikka siltä sillä hetkellä saattaisikin tuntua, sillä ikinä ei voi tietää mitä se elämä tuo tullessaan. Mulla paistaa viimein aurinko omaan elämääni vaikka se ei ole ollutkaan ruusuilla tanssimista. Mulla on viimein paketti koossa, ja isä olisi ylpeä musta.
0 Comments
Heipä hei taas! Seuraavaksi kirjoitusaiheeksi meille annettiin jokin lapsuusmuisto/lapsuuteen liittyvä juttu. Miulle tää oli jotenkin erityisen vaikeaa, kun ei meinannut mieleen tulla niin minkäänlaista aihetta. Kysyin ystävältänikin apua, jonka kanssa olemme olleet lähes aina kavereita. Lopulta asioita ja muistoja alkoikin palautua mieleen. Etenkin lapsena tykkäsin piirtää todella paljon. Joka päivä. Teimme kavereiden kanssa koko huoneen kokoisia barbie-asuntoja, perustimme lukuisia bändejä, (unohtamatta biisien keksimistä), meikkasimme ja laitoimme hiuksia. Muistan kun varmaan jo hieman ennen kouluikää osasin laittaa huulipunaa katsomatta peilistä. Kuvasimme myös oman murhamysteeri-elokuvan ja rakensimme majoja. Olipa meillä myös oma salapoliisitoimistokin. Miusta oli myös tosi hauskaa pukeutua eri hahmoiksi/henkilöiksi. Illalla menin äidin luokse kyläilemään, ja kaivoin esiin vanhoja valokuva-albumeita. Ohessa siihen liittyvä kuvakollaasi.. Nykyäänkin rakastan naamiaisia/teemabileitä, pitäisi järjestää sellaisia useammin. Hauskaa olisi myös pukeutua vaikka peikoksi ja mennä metsään ottamaan kuvia. Kaikenkaikkiaan kaikki mielikuvitusta vaativa puuhailu oli, ja on edelleen mielekästä. Miussa on edelleen se sisäinen lapsi, joka tykkää tehdä tuollaisia asioita. Miksi sitä sitten aikuisena jotenkin tylsistyy? Lapsi on terve kun se leikkii, ja luulempa että aikuinenkin olisi onnellisempi, kun kaikki ei aina olisikaan niin vakavaa. Vaalikaamme siis meissä jokaisessa olevaa leikkisyyttä, ja herätellään pelotonta kykyä heittäytyä ilman turhaa häpeää!
-Julia Mä oon ollu koko elämäni ajan enemmän taiteilija, kun vaikkapa ydinfyysikko. Mä valmistuin just media-assistentiks, ja vuoden päästä oonkin valmistunu myös maskeeraajaks. Jo pienenä tyttönä mä kirjottelin omia kirjoja, sekä kuvitin niitä. Mä keksin näytelmiä, joita me mun siskon kanssa esitettiin meijän vanhemmille. Mä piirtelin sarjakuvia ja mä maalailin. Kuvis oli mun lempiaine koulussa, ja luovuutta löyty joskus ehkä turhankin paljon. Nyt mä päästän teidät kurkkaamaan tän taiteilijan elämää nuorempana, jopa vähän ehkä pintaa syvemmälle. En ollu ehkä mikään helpoin lapsi, yläasteajoista puhumattakaan. En ollu koskaan mikään mallioppilas, enkä muutenkaan paras koulussa. En ollu ehkä kaikkein järkevin, enkä käytöstapasin lapsi. Mä olin kuitenkin mä. Olin täysin oma itteni, enkä antanu muiden mielipiteiden häiritä mun elämää. Olin mitä olin, ja annoin mun läheisten tajuta sen että mä välitän. Kauheen paljoo en oo siis yheksässätoista vuodessa muuttunu, ehkä välillä tuntuu siltäkin, että oisin jääny sinne lapsen tasolle, hah! Oon osannu olla pienestä asti myös tosi itsepäinen ja ylidramatisoiva. Äiti on kertonu miten mä kaupassa menin keskelle lattiaa makaamaan ja huutoitkemään jos en saanu sieltä jotain haluamaani. Kun käytiin elokuvissa, mä huutoitkin siellä ääneen kun Bambissa tapahtu jotain surullista. Sirkuksessa mä huutoitkin, kun pelkäsin pellejä. Kun mulle yritettiin pukee ulkovaatteita, mä huusin ja mä itkin. Ainakin tunteet oon siis osannu näyttää avoimesti muillekin ihmisille. Osasin mä onneks olla ihan kivakin lapsi. Muistan varmaan ikuisesti, kun kerran äitin siivoillessa mä tahoin tehä äitille yllätyksen. Hain keittiöstä sen puhelimen, ja päätin pestä sen pesuvadissa. Äitiä kauan hyvin palvellut puhelin päätti sillon irtisanoo ittensä, vaikka hyväähän mä vaan tarkotin. Mun lapsuuden kohokohta oli varmaan sillon, kun mun pikkusisko synty. Olin just oppinu lukemaan, joten tottakai lueskelin Netalle kokoajan iltasatuja, aamusatuja, päiväsatuja... Kun Netta vähän kasvo, mä olin ihan superinnoissani siitä että mulla on nyt leikkikaveri kotona aina -epäilinkin äitin olevan jo vähän kyllästyny siihen jokapäiväseen "Mä käsken, sä tottelet" -leikkiin. Teletapit oli mun ihan ehoton suosikki lapsena. Mulla oli teletappiteltta, teletappivaatteita, teletappiastioita -ja tottakai teletappileluja. Nukkeja mä en oikeestaan koskaan omistanu, mutta pikkuautoja ja dinosauruksia niidenkin eestä. Pokemoneista tuli mulle myös lapsena lähes pakkomielle ja olin ihan varma että mullakin on vielä joskus oma lemmikkipokemon. Ei oo näkyny vieläkään, mut ehkä sit jonain päivänä ;). Ala -ja yläasteen välissä mulla alkokin menemään huonommin, ja masennuin pahasti. Mulla on takana laitosjaksot, ja tuhannet eri lääkkeet kokeiltavina niin nuorena. Musta on kauheeta ajatella, että niin pienellä tytöllä voikaan mennä niin huonosti, kun mulla sillon meni. Varsinkin kun kaikki tapahtu ihan yhtäkkiä. Parissa silmänräpäyksessä siitä voimakastahtosesta ja ilosesta pikkutytöstä tulikin niin apaattinen ja masentunu, lähestulkoon vihannes. Pari vuotta kestin sitä helvettiä, kunnes mä tein päätöksen. Päätöksen, joka ehkä pelasti mut. Päätöksen, jossa mä oon vieläkin pysyny. Päätöksen, jota en koskaan tuu katumaan, joka pitää aina. Mä päätin sillon seisoo pää pystyssä. Mä päätin että mä pärjään, ja mähän hitto vie oon pärjänny! Ehkä paremmin kun koskaan. Mä oo vahvempi kun ikinä, mä tiiän että mä pärjään aina. Mä kestän mitä vaan. Mä oon niin samanlainen, mutta myös niin erilainen kun sillon 19 vuotta sitten. Mä oon saanu niin paljon uusia kokemuksia alle kahessakymmenessä vuodessa, etten osaa ees kuvitella mitä kaikkee elämällä on vielä tarjottavana mulle. Mä oon tyytyväinen mun elämään, mä en ois koskaan pärjänny ilman mun perhettä, joka on aina ollu mulle kaikki kaikessa. Mä ihan oikeesti välitän. Se on asia, joka ei oo ainakaan missään vaiheessa muuttunu mihinkään, mähän oon loppujen lopuks se sama Nita joka mä olin syntyessäni, nyt vaan kymmenen kertaa vahvempana ja viisaampana. Tää kasvaminen vaan on tehtävä, joka ei koskaan tuu kokonaan päätökseen, aina on uutta opittavaa, uutta nähtävää ja ennen kaikkee uutta koettavaa! Kuulemisiin, pus! Rakkaudella Nita Halloota!
Meiän piti tällä kertaa kirjottaa tarina lapsuudesta, joten kerron vähän erikoisesta juhannuksesta yli kymmenen vuoden takaa... En muista tätä ite niin hyvin mut onneks äiti vähän autto muistelemaan. Oli siis juhannus (oisko ollu 2002) ja olin kotona mun äidin ja pikkuveljen kanssa. Me oltiin just laitettu yökkärit päälle ja oltiin menossa nukkumaan, kunnes jostain syystä meiän pihalle tuli mun kummisetä limusiinilla, noustiin sit sisään ja lähettiin extemporena mun toiselle kummisedälle viettämään juhannusta. Limusiinin sisällä oli mun iskä ja Technicolourin Jimi Pääkallo ja Gary (jos oikein muistan)... olivat muistaakseni just tulossa "Helmiä ja sikoja" elokuvan kuvauksista ja musta tuntuu, että edes itse luoja ei tiedä että mitä meiän iskä teki siellä autossa. Siinä pojat sitten soitteli akustista kitaraa ja lauleskeli viisi vuotiaalle yökkäri päällä olevalle Mirellalle limusiinissa. Harmi ettei tältä reissulta oo kuvia, ois ollu mahtavaa jakaa ne teidän kanssa. Näitä tarinoita kyl riittää niin paljon et voisin kirjottaa vaikka kirjan! Tällaset jutut on ollu mulle aina "arkipäivää", pienestä asti harrikka talleilla, treenikämpillä ja muilla vastaavilla pyöriessä tottunut siihen että jokanen ihminen on joko muusikko, motoristi tai muuten vaan "erikoisen" näköinen ja tämä niin sanottu normaalius on ollu mulle aina ihan vierasta. En vois ikinä kuvitella esimerkiksi mun isää ilman tatuointeja, pitkää tukkaa ja partaa tai äitiä pastellin värisessä jakkupuvussa. Seura on tehnyt kaltaisekseen enkä oo ikinä ees harkinnu että yrittäisin sulautua joukkoon ja oon ylpee siitä mitä mä oon, kenen joukossa oon kasvanu ja miten mut on kasvatettu. Lapsuus kuvia en tähän hätään saanu, mutta tossa kuva musta ja mulle tärkeimmästä ihmisestä eli mun äidistä! Mietin tosi pitkään mitä kertoisin lapsuudestani. Muistoja on monia, mutta ehkä kaikista ikimuistoisin muisto on se kun tämmöinen kaupunkilaistyttö sai oman lampaan. Vanhempani ostivat mökin kun olin päiväkoti-ikäinen ja siitä lähtien kaikki kesät ja koulujen kesälomat menivät mökillä aikaa viettäen. No sitten yksi kesä minä ja pikkuveljeni saatiin omat lampaat! Lampaat olivat yöt ja ne päivät kun emme käyneet mökillä aitauksessa. Päivät ne saivat juoksennella vapaana meidän perässä ja joutuivat mukaan jos minkälaisiin sirkusleikkeihin. Minun lampaan nimi oli Milla ja veljen lammas oli Minttu. Lampaat olivat tosi kesyjä ja söivät suoraan kädestä ja antoivat rapsutella. Muutaman kerran kun kävimme mökiltä poissa ja tulimme takaisin olivat lampaat karanneet aitauksesta. Pari kertaa sai kutsua ja rapistella leipäpussia niin lampaat sinkosivat jostain takaisin mökin pihaan. Syksyn tullen lampaat vietiin takaisin maatilalle mistä olimme ne lainaksi saaneet. Olen pienestä pitäen ollut tosi allerginen kaikille eläimille. Eikä kotiin ole voinut ottaa omaa lemmikkiä. Ulkona eläinten kanssa olo oli onneksi paljon helpompaa ja sen takia meille lampaat uskallettiinkin ottaa. Siksi tämä on ehkä yksi parhaista lapsuusmuistoistani! Se olisikin jo kolmannen blogipostauksen aika ja aiheena on tarina lapsuudesta. Mulla on ollut ihan superhyvä lapsuus ja saan kiittää siitä mun vanhempia. He ovat tähän päivään asti aina kannustaneet ja tukeneet mua missä millonkin, eikä mun ole ikinä tarvinnut pelätä, että hyväksyyköhän ne nyt tätä tai tätä juttua. Olen ollut jo ihan pienestä tytöstä asti kiinnostunut itseni laittamisesta ja tietty taiteellisuus oli jo sillon mukana. Maalasin ja piirsin, väritin värityskirjoja, rakentin Legoilla, muovasin muovailuvahoilla, tanssin ja lauloin, ja muistan että pääsiäisenä maalattiin munia ja jouluna koristeltiin piparitalo. Kaikki tällainen oli mulle todella mielekästä ja tykkäsin tehdä näitä asioita yksin ja esitellä sitten lopputulokset vanhemmille. Vaatetusalalle olisin varmaan jo pienenä ajautunut, ainakin tykkäsin stailata itseäni. Olin myös tosi tarkka siitä, miten vaatteet on päällä. Aina kun lähdettiin talvella ulos ja mut oli saatu tumpattua pipoa ja rukkasia myöten valmiiksi, kävi usein niin, että tunsin pienen rypyn legginseissä ja sittenhän piti riisua jokaikinen vaatekappale päältä, jotta saatiin taas kaikki vaatteet silosiksi ja suorina päälle.
Näin vanhempana oon tosi ilonen, että mun on annettu tehdä kaikkea tätä. Sain tehdä asioita mistä tykkäsin, eikä mua yritettykään laittaa minnekään harrastuksiin, mihin en näyttänyt mitään kiinnostusta. Sen sijaan sain toteuttaa itseäni ja nykyään varsinkin äiti on tosi innoissaan ja kiinnostunut mun meikkailuista, uusista tatuoinneista ja pyytää mua mukaan vaateostoksille. Huippua! Kaikki alkoi jo silloin ennen 90-luvun puoliväliä, kun muutimme syntymäkaupungistani Joensuusta tänne Iisalmeen. Kun menin leikkimään hiekkalaatikolle ja kommunikoimaan muiden paikalla olleiden lasten kanssa aikuiset nauroivat minulle! Puhuin nimittäin Pohjois-Karjalan murretta. Tästä olin pahoittanut mieleni mennyt sisälle ja sanonut vanhemmilleni että haluan takaisin kotiin. Kyllä sitä sitten tänne Savoon kotiuduttiin.Ohessa kuva minusta alle 4-vuotiaana, jolloin olin poikatyttö ja mekot ei paljoa kiinnostaneet. Koitti peruskoulu aika. Siellä erotuin jo alaluokilla muista kokoni puolesta. Olin kaikkia päätä pidempi ja näin ollen muutenkin isompi ja siitähän se kiusaaminen taas lähti käyntiin.. Yläluokilla kiusaaminen oli pahimmillaan: olin hevari. Pukeuduin mustaan, oli niittejä sekä ketjuja ja aina kuulokkeet korvilla josta kuului milloin mitäkin metallimusiikkia tai raskaampaa rockia. Olin niitä harvoja tyttöjä, jotka olivat erilaisia. Ränkädänkät (rokkarit) oli aina jotain huutelemassa. Kiusaaminen oli lähinnä henkistä. Opettajat tajusivat asian vasta yhdeksännen luokan viimeisellä viikolla että minusta oli tehty pila piirros saatanan palvontaan liittyneenseen monisteeseen kääntö puolelle. Tämä moniste oli jaettu koko luokalle. Sain samaisena vuonna vuoden hevari kunniakirjan koulussa. Olin ylpeä siitä. Yläasteen päätyttyä lähdin taide lukioon. Siellä oli aivan ihanaa. Sait olla oma itsesi ja kukaan ei siitä kiusannut. Sama linja jatkui vielä ammattikoulussakin. Tällöin ompelin itselleni ensimmäisen kellomekon ystäväni avustuksella. Näin aikuisiälläkin tulee vastaan vielä arvostelua ja kritisointia tyyliin liittyen, mutta sitä osaa jo käsitellä aivan eri tavalla kuin yli 10-vuotta sitten. Kova paikka minulle oli kun sanottiin että et ole pin-up. Niin mietin kauan: mikä minä olen? Tarvitseeko minun olla mitään? Minä olen minä! Minä olen rohkeasti ja ylpeästi erilainen ja pukeudun sekä näytän sille mikä minusta tuntuu sillä hyvälle. Olkaa kaikki rohkeasti sellaisia mikä itsestä tuntuu hyvälle ja omalle! Jatkaakseni samaa kotimaisuus teemaa lapsuuden muistoni liittyy, kuten arvata saattaa, lehmiin. Niihin elämäni rakkaimpiin eläimiin ja työkavereihini. Niiden kanssa sitä on rinnakkain eletty suunnilleen heti kun on synnytys osastolta kotiutettu eli muistoja löytyy. Huonoja vain silloin kun ne armaat karvakorvat sattuivat sairastumaan tai kun se oma lellikki lähti teurasautoon, sitä itkun määrää. Yhden siitä valtavasta valikoimasta eritellen muistan erään kevään kun sattui syntymään sellainen rotu risteytys vasikka. Oli se vinkeä ilmestys, harmaa kuin aasi, ja tietysti siitä tuli se minun lempi vauva, väkisin sen itse nimesinkin, Sassy. Alusta lähtien vaadin äidiltä että se olen muuten minä joka sen juottaa ja hoitaa, mun pentu! Eikä se äidin auttanut kun antaa herätä ennen kukon kiekasua että kerkeän Sassyn varmasti juottamaan ja rapsuttelemaan. Vähäkin kun alko kiinteä eväs maittamaan, päitset pennulle päähän ja eikun ulos viemään sitä syömään vihreetä ja pieru pukkia juoksemaan. Jossain vaiheessa sitä pystyi käyttämään kävelyllä kuin koiraa konsanaan, säyseästi se perässä seurasi kun emonaan piti. Sen kanssa meni niin kauan rattoisasti ennenkuin se kasvoikin niin isoksi ettei se enää alle 10 vuotiaan käsissä pysynyt, silti, minun pentu, alusta loppuun. Nykyäänkin töistä löytyy aina niitä lellikkejä, jotkin vain painuvat mieleen, eikä hetkeäkään etteikö ne saisi hyvälle tuulelle kun isot pöhköt painautuvat kylkeä vasten tyyliin "vähän tarttis rapsutuksia saada, et viitsis?".
Muistellessani lapsuuttani, nousee väkisinkin hymy huulilleni. Minut täyttää lämmin, onnellinen ja riemun täytteinen olo. Kuulen korvissani ystävieni ja sisarusteni hilpeän naurun ja muistan miltä kesänurmikko tuoksui, leikkiessämme päivät pitkät ulkona. Muistan joitain tuoksuja, jotka muistuttavat minua paikoista, jotka olivat tai ovat minulle rakkaita. Erityisesti muistan miltä mummulassa tuoksui mummun paistettuja kauhea kasa lettuja. Muistan miltä mammalan kuistilla tuoksui syksyisin pusseihin kerätyt omenat. Muistan miten kylmältä ja ikävältä lumipallo tuntui kasvoja vasten, kun isoveljeni oli päättänyt sellaisen minua kohti viskata. Muistan miten kivaa oli leikkiä kavereiden kanssa tuntitolkulla ulkona, kiipeillä puissa ja rämpiä lumihangissa. Olen ollut onnekas saadessani kokea ihanan lapsuuden. Ihanan lapsuuden täynnä leikkejä, likaantumisia ja mielikuvitusta. En osaa eritellä yhtä lapsuusmuistoa, koska niistä niin moni on minulle tärkeitä ja iso osa minua. Kaikkia muistoja kuitenkin yhdistää yksi tekijä; läheiset ihmiset. Perheeni, lähisukulaisemme ja omat kaverini kuuluvat lähestulkoon joka ikiseen hyvään muistoon, joita minulla on. Olemme yhdessä kokeneet surua ja menetyksiäkin, mutta en halua kirjoittaa niin henkilökohtaisista asioista, saatikka avata vanhoja haavoja. Selaillessani vanhoja valokuva-albumeita, tajusin olleeni pienenä aikamoinen linssilude. Olen siis ilmeisesti jo pienestä pitäen tykännyt tunkea naamaani näkyviin. Hauskaa ja ehkä hieman noloakin oli huomata myös se, että olen viihtynyt aika vähissä vaatteissa pienenä kotosalla. Monessa kuvassa veljeni ja siskoni ovat täysin pukeissa ja minä toikkaroin menemään pelkissä alushousuissa. No mihinkäs sitä muuttuisi, alastomuus ei ole ollut ongelma minulle silloinkaan niin miksi olisi nykyisinkään (en tosin toikkaroi vanhempieni kotona ihan pikkuhoususillani enää)! Olisi ollut hauskaa jakaa videoita, joita olemme pienenä parhaan ystäväni kanssa tehneet, mutten tiedä missä ne mahtavat nykypäivänä sijaita. Pelkään pahoin, että ne kummasti löytyvät jommankumman mennessä naimisiin ja saamme naamat punaisena katsella juhlavieraiden naurun säestämänä lapsuuden pelleilyjämme. Meillä oli siis tapana kuvata erilaisia elokuvia ja musiikkivideoita, joissa esiinnyimme itse. Muistan miten aina kannoimme ystäväni isän omistamaa isoa ja painavaa videokameraa pitkin heidän pihaansa ja keksimme mitä ihmeellisimpiä tarinoita näyteltäväksi. Parhaiten minulle on kuitenkin jäänyt päähän video, jota häpesin aikanaan todella paljon. Oli tarkoitus lipsynkata Anastasian kappaleeseen, mutta tullessani huoneeseen vetkuttaen epämääräisen ”seksikkäästi” (lue todella nolosti) jokin kummallinen verkkopaita päällä, oli levy vahingossa väärä ja hetkutinkin Batmanin tunnarin tahtiin. Muistan vieläkin miten paljon minua hävetti kun ystäväni alkoi räkättää täysillä eikä naurulle tullut loppua. Nykyään osaisin nauraa tälle videolle varmasti yhtä kovaa kuin ystäväni, mutta itse tilanteessa se ei ollut kivaa. Olen pitkään ajatellut, että olen ollut ujo lapsi, mutta näin jälkeenpäin olen tajunnut, että en kyllä ole ollut. Olen ollut vaikka minkälaisissa jutuissa mukana, laulanut, tanssinut, näytellyt ja taiteillut. En koskaan silti löytänyt juuri sitä omaa juttua, vaikka olin vähän kaikessa hyvä. Silloin en vielä voinut edes aavistaa, millaisiin esiintymiskuvioihin näin vanhempana päätyisinkään. Välillä epätoivon ja pahimman stressin hetkinä toivoisin pystyväni palaamaan lapsuuteeni. Silloin kaikki oli niin huoletonta, ei ollut kiirettä, ei töitä, ei velvollisuuksia. Silloin kesälomat olivat lomailua varten, ei kesätöitä. Silloin syntymäpäivillä syötiin herkkuja ja pelattiin pelejä eikä lähdetty baariin oluelle. Silloin kaikki isovanhempani olivat elossa ja suurin suru syntyi siitä, ettei saanut haluamaansa barbieta joululahjaksi. Onnekseni olen saanut pitää rakkaan perheeni ja monta hyvää ystävää, sekä tietenkin kaikki ihanat muistoni lapsuudesta. Valitsin kuviksi ihanan kesäisiä ja iloisia kuvia itsestäni, sillä mielestäni nämä kuvat kuvastavat hyvin minua. Näiden kuvien myötä toivotankin kaikille oikein hyvää kesän jatkoa ja toivottavasti ne kesäsäät saapuisi pian (muuten juhannuksena Nummirockissa voi olla yksi hyvin hytisevä tytteli)!
Rakkaudella Miss Sassy Fierce Tässä piti ihan istua persuuksille ja miettiä omaa lapsuutta. Samalla viereen istui myös äiti jolta tenttasin itsestäni, aikaa on tovi kulunut siitä kun olen hiekkalaatikon reunalla istunut ja tehnyt hiekkakakkuja. :) Otin myös puhelimen korvalle ja soitin kummitädilleni Paltamoon jossa oon suurimman osan lapsuudestani vietellyt ukkilassa maalla :) <3 Tätini sanoja lainaten " oot ollu sellanen kilihakka tyttö joka on ollut menossa joka paikkaan etkä oo ujostellut ketään" :) Serkut on minua 3-6 vuotta vanhempia ja niiden perässä oon koittanut pysyä ja änkää joka paikkaan vaikkei mun seura oo sillä hetkellä "kiinostanut" mutten ole kuitenkaan pienuuteni antanut häiritä :D Eläimet on ollut aina miulle tosi tärkeitä joten oon raahannut milloin minkälaista metsän eläintä mukana, siipirikko lintuja,sisiliskoja yms. Paras mikä minulla on jäänyt mieleen, kun olin yksin leikkimässä kotini lähellä olevalla purolla. Huomasin kuinka jokin söpö marsua muistuttava otus ui pitkin puroa ypöyksin. Ajattelin että koska minulla ei ollut sillä hetkellä leikkikaveria päätin kopata kaverin kainaloon ja juosta kotiin näyttämään uutta lemmikkiäni ;) :) Iloisin mielin vein ystäväni ensin parvekkeelle ja sen jälkeen kiiruhdin keittiöön hakemaan porukoitani ja heidän kahvilla olevaa kaveria katsomaan söpöä karvapalloani !! Parvekkeella äidin naama on kuin haamun nähneellä. MIKSI IHANA MARSUNI EI MIELYTTÄNYT ÄIDIN SILMIÄ? :O "hyi vie pois se täältä,mistä sinä nuita elukoita raahaat tänne?" "äiti se on marsu ja se ui yksin tuolla" isän kaveri tuumi: "ei se kyllä ole marsu Karoliina,se on vesirotta" Siinä sitä ihmeteltiin miten olin sen saanut tuotua kotiin ilman puremisia ,muttei se purrut kertaakaan.:) Toki siinä vedet silmissä piti luopua ystävästä, toivotin sille hyvää matkaa ja tavataan taas :) <3 Lapsuudessa minulla oli muutamia hyviä ystäviä jotka ovat säilyneet tähän päivään asti <3 Vesipyssyleikit ja barbien päiden irroittelut on vaihtunut hauskojen kommelluksien muisteluun.:D <3 Rakas pikkuveljenikin on ollut osallisena pieneen piruuden tekoon että varmaan edelleen näkyy pikkujalan kuva erään rappukäytävän edustalla vasta valetulla portailla xD Olen minä jotain muutakin kuin vain jekkuja tekevä tyllerö. Se taitaa olla se mun herkkyys joka kulkee minussa matkassa aina ja se lujuus jolla mie oon puolustanut heikompia sekä,lohduttanut surullista. Eikä ole koskaan ollut ongelma lainata tuntemattomalle olkapäätä. Vaikka se elämä ei aina olekkaan ollut niin ruusuista niin en tiedä oisinko se ihminen kuka nyt tänä päivänä olen jos en olisi saanut kokea myös niitä surullisia asioita <3 Kaikella on tarkoituksensa. No mutta jatketaan eikä vaivuta synkkyyteen :) Koska lähes jokainen tyttö pukee mekkoja päälle niin ei ole mikään kummallisuus jos äiti etsii tyttöä ja löytää sen sitten pukeutuneena vaatekomerosta 39 korkkareissa iso kukkamekko päällä puolinaamaa sotkettuna huulipunaan kuvitellen olevansa maailman kaunein prinsessa :) Olinhan aina tykännyt selailla valokuvia oikein vanhoja mustavalkeita joissa mummoni kauniisti keikisteli ihanissa mekoissa,ja silloin jo tiedostin että halusin olla yhtä naisellinen kun joskus olen iso tyttö ♡ Niin siinä on sitten käynyt, Auto harrastukset ja pinup tyyli astuivat kuvioihini, se on ollut vahvasti osa minua koko elämän ja kipinä on lyönyt lapsuudesta asti. Viime kesänä osallistuin ensimmäiseen kisaani Pinup Kainuu 2015 , oli mahtavaa olla yleisönsuosikki ja ensimmäinen perintöprinsessa!😊 Kiitos siitä ♡ Olisi niin paljon hyviä kommelluksia kerrottavana mutta jätetään ne vielä arkistoon ja palataan asiaan♡ 😉😘 Kiitos sinulle kun luit pienen tarinani 😘 Rakkaudella: Pikku Karoliina |
Dare to be different
Underground Model-kisassa etsimme oman tyylinsä ylpeydellä kantavaa ja asennetta omaavaa naista. Arkisto
December 2016
Kategoriat
All
|