Oli vuosi 1998: tyttö oli yläasteella ja työskenteli koulun ohella kahviossa, kahviossa jonka hyllyt notkuivat herkkuja. Tyttö oli aina ollut perso makealle ja sellainen ”tyvipala” niin kuin isänsä sanoi, lyhyt ja leveä.

Vapaa-aika kului suuressa ystäväporukassa, jossa yksi typyistä oli yli muiden. Siro ja niin nätti. Tyvipala ja typy olivat hyviä ystäviä. Vuodet kuluivat ja yläaste jäi taa, tyttöjen ystävyys syveni, aikaa vietettiin enemmän ja enemmän yhdessä. 

Pikkuhiljaa alkoi selvitä typyn salaisuus, siihen miten onkaan niin pieni ja laiha, kaikkiin niihin katoamisiin sekä ennen, että jälkeen syömisen ja siihen miten typy olikaan niin väsynyt aina, kuinka silmiä varjostivat tummat varjot. Tyvipala oli edelleen töissä kahviossa ja kaikki syödyt herkut jäivät lantiolle niin kuin purkka tukkaan. Typy edelleen vaan laihtui. 

Pojat tulivat mukaan kuvioihin yläasteella ja kukapa nyt tyvipalasta olisi ollut kiinnostunut? Päinvastoin vähän nälvittiin sieltä täältä. Tyvipala kehitti suojamuurin ja opetteli nauramaan itselleen muiden mukana. Se oli helpompaa eikä tuolloin suututtanut ketään asettumalla vastaan, vaan sai jäädä porukaan tai saanut lisää nälvimistä itkemällä asiasta. Tyvipala itki kotona yksin ja opetteli mukautumaan seuraansa ja miellyttämään muita. Samalla alkoi aterioita jäämään väliin ja kamalaa nälkää kun ei ikuisesti voinut vastustaa. Syötiin kaapit tyhjiksi kun mieli vihdoin antoi periksi. Sen jälkeen pahan olon seurauksena halailtiin pönttöä muutama tunti.

Tyvipala oli edelleen tyvipala ja eräänä kauniina päivänä, ollessaan 18v, tyvipala teki poikaystävänsä kanssa testin, testin johon piirtyi ne kuuluisat kaksi punaista viivaa. Tyvipala oli raskaana! Raskausaikana tyvipala nautti elämästään täysin rinnoin, söi ihan mitä ikinä mieleen tuli ja puntari kipusi huimiin lukemiin, mutta olihan tyvipala raskaana joten sehän oli ok. Synnytyksen jälkeen tyvipala katsoi peilistä itseään ja purskahti itkuun, peilistä katsoi takaisin 100kg löllöä valkoista hyllyvää lihaa. Kukapa tuollaista haluaisi enää koskaan. Ajatus oli ennen kaikkea tuo, että kukapa tyvipalaa haluaisi, ei suinkaan se, että tyvipala ei itse viihtynyt kehossaan tai haluaisi olla terve.

Ateriat jäivät väliin ja tyvipala tiputtikin vuodessa hurjan määrän painoa, sillä ettei syönyt, mikä onni ja autuus. Paino tippui mutta olo oli kamala. Väsytti ja heikotti, lapsen kanssa oli kuitenkin toimittava ja jaksettava. Mukaan hyppäsi sama kuvio kuin aijemmin. Nälkää ei voi ikuisesti vastustaa joten taas säännöllisesti tyvipala kuihdutti itseään kunnes mieli antoi periksi. Sen jälkeen syötiin kaapit tyhjiksi ja halailtiin pönttöä.

Tyvipala sai toisen lapsen. Raskausaika meni huolehtiessa säännöllisestä ruokailusta ja paino ei noussutkaan niin hirveästi tällä kerralla. Kuitenkin kun tyvipala sairaalasta kotiutui, hän katsoi itseään peilistä ja vajosi nyyhkyttäväksi mytyksi lattialle, hän tiesi mitä on tulossa. Urakka aloitettiin seuraavana päivänä. Vihko täyttyi ruokapäiväkirjasta, suunnitelmista kuinka monta kaloria saa syödä ja kaikki suunnitelmista poikkeava tuli ylös samaa kautta mitä oli mahaan mennytkin. Nyt mukaan tuli myös juoksu. Tyvipala juoksi, juoksi ja juoksi. Tyvipala juoksi auringonpaisteessa, sateessa, vaunujen kanssa ja ilman, sisällä, portaissa, ihan missä tahansa ja missä olossa tahansa. Paino ei kuitenkaan laskenut sitä mukaa mitä tyvipala halusi, peilistä katsoi edelleen löllyvä valas jota kukaan ei koskaan voisi haluta. Huono parisuhde lisäsi tätä ajatusta tietysti. Tyvipalallehan oli jo yläasteelta saakka iskostunut päähän että kaikki mitä olet, on se miten muut sinut näkevät ja mitä sinusta ajattelevat. Kaikki hyväksyntä tulee ulkoa, omilla ajatuksilla ei ole väliä. Vaikka yrittäisitkin pitää sen oman pienen ajatuksen, tulee joku ja lyttää sen maahan miksi siis edes yrittää.

Tyvipalan lapset läksivät päivähoitoon ja tyvipalan elämä liukui syöksykierteeseen. Aamulla lapset hoitoon. Juoksulenkki, suihku, ajatukset ruoassa pyörien, kunnes heikko hetki iski. Tyvipala kävi kaupassa, söi, oksensi, söi, oksensi, söi oksensi, siihen saakka kunnes lapset piti hakea päivähoidosta. Ilta meni lasten kanssa ja heidän tarpeistaan huolehtien. 

Muutaman kuukauden päästä tyvipala katsoi peiliin ja näki sieltä laihan typyn. Tyvipala ei ollut koskaan ollut näin laiha ja väsynyt, silmiä varjostivat tummat varjot ja elämä oli yhtä salailua, katoamista, valehtelemista lähimmilleen. 

Tyvipala keräsi kaiken rohkeutensa mitä koskaan ikinä voi pienellä ihmisellä olla ja soitti puhelun jota ei koskaan ajatellut soittavansa: - Tyvipala tässä hei. Lääkärille aikaa olisin vailla, jaa miksikö? Olen sairastanut syömishäiriötä viimeiset kymmenen vuotta.
Langan toisessa päässä tyvipalaa kohtasi hiljaisuus. 

Tyvipala sai lääkäriajan. Lääkäri lähetti psykologille. Psykologi jutteli tyvipalan kanssa tunnin ja kysyi: - Mitä sä nyt täältä tulit niinku hakemaan?
Tyvipala vastasi hakevansa työkaluja siihen kuinka tätä ongelmaa voi hallita.
Psykologi vastasi: - Kuule sulla on ne työkalut itsellä, vaikutat fiksulta naiselta jolla ne on välillä vain vähän hukassa. Muuta tässä ei voida tehdä kuin kirjottaa resepti masennuslääkkeisiin. 

Tyvipala tyrmistyi! 10v kamppailun jälkeen hän uskaltautuu hakemaan apua ja ensimmäisenä ollaan tuputtamassa lääkkeitä!!! Tyvipala sanoi lääkkeille ei ja lähti ulos ovesta. 

Ulkona paistoi aurinko. Hän pysähtyi laittoi silmät kiinni ja huokaisi, tästä on siis yksin löydettävä tie ulos. Hän aukaisi silmänsä ja lähti päättäväisenä kävelemään kohti autoaan.

Tuo tyvipala olen minä!