.
Mä oon ollu koko elämäni ajan enemmän taiteilija, kun vaikkapa ydinfyysikko. Mä valmistuin just media-assistentiks, ja vuoden päästä oonkin valmistunu myös maskeeraajaks. Jo pienenä tyttönä mä kirjottelin omia kirjoja, sekä kuvitin niitä. Mä keksin näytelmiä, joita me mun siskon kanssa esitettiin meijän vanhemmille. Mä piirtelin sarjakuvia ja mä maalailin. Kuvis oli mun lempiaine koulussa, ja luovuutta löyty joskus ehkä turhankin paljon. Nyt mä päästän teidät kurkkaamaan tän taiteilijan elämää nuorempana, jopa vähän ehkä pintaa syvemmälle. En ollu ehkä mikään helpoin lapsi, yläasteajoista puhumattakaan. En ollu koskaan mikään mallioppilas, enkä muutenkaan paras koulussa. En ollu ehkä kaikkein järkevin, enkä käytöstapasin lapsi. Mä olin kuitenkin mä. Olin täysin oma itteni, enkä antanu muiden mielipiteiden häiritä mun elämää. Olin mitä olin, ja annoin mun läheisten tajuta sen että mä välitän. Kauheen paljoo en oo siis yheksässätoista vuodessa muuttunu, ehkä välillä tuntuu siltäkin, että oisin jääny sinne lapsen tasolle, hah! Oon osannu olla pienestä asti myös tosi itsepäinen ja ylidramatisoiva. Äiti on kertonu miten mä kaupassa menin keskelle lattiaa makaamaan ja huutoitkemään jos en saanu sieltä jotain haluamaani. Kun käytiin elokuvissa, mä huutoitkin siellä ääneen kun Bambissa tapahtu jotain surullista. Sirkuksessa mä huutoitkin, kun pelkäsin pellejä. Kun mulle yritettiin pukee ulkovaatteita, mä huusin ja mä itkin. Ainakin tunteet oon siis osannu näyttää avoimesti muillekin ihmisille. Osasin mä onneks olla ihan kivakin lapsi. Muistan varmaan ikuisesti, kun kerran äitin siivoillessa mä tahoin tehä äitille yllätyksen. Hain keittiöstä sen puhelimen, ja päätin pestä sen pesuvadissa. Äitiä kauan hyvin palvellut puhelin päätti sillon irtisanoo ittensä, vaikka hyväähän mä vaan tarkotin. Mun lapsuuden kohokohta oli varmaan sillon, kun mun pikkusisko synty. Olin just oppinu lukemaan, joten tottakai lueskelin Netalle kokoajan iltasatuja, aamusatuja, päiväsatuja... Kun Netta vähän kasvo, mä olin ihan superinnoissani siitä että mulla on nyt leikkikaveri kotona aina -epäilinkin äitin olevan jo vähän kyllästyny siihen jokapäiväseen "Mä käsken, sä tottelet" -leikkiin. Teletapit oli mun ihan ehoton suosikki lapsena. Mulla oli teletappiteltta, teletappivaatteita, teletappiastioita -ja tottakai teletappileluja. Nukkeja mä en oikeestaan koskaan omistanu, mutta pikkuautoja ja dinosauruksia niidenkin eestä. Pokemoneista tuli mulle myös lapsena lähes pakkomielle ja olin ihan varma että mullakin on vielä joskus oma lemmikkipokemon. Ei oo näkyny vieläkään, mut ehkä sit jonain päivänä ;). Ala -ja yläasteen välissä mulla alkokin menemään huonommin, ja masennuin pahasti. Mulla on takana laitosjaksot, ja tuhannet eri lääkkeet kokeiltavina niin nuorena. Musta on kauheeta ajatella, että niin pienellä tytöllä voikaan mennä niin huonosti, kun mulla sillon meni. Varsinkin kun kaikki tapahtu ihan yhtäkkiä. Parissa silmänräpäyksessä siitä voimakastahtosesta ja ilosesta pikkutytöstä tulikin niin apaattinen ja masentunu, lähestulkoon vihannes. Pari vuotta kestin sitä helvettiä, kunnes mä tein päätöksen. Päätöksen, joka ehkä pelasti mut. Päätöksen, jossa mä oon vieläkin pysyny. Päätöksen, jota en koskaan tuu katumaan, joka pitää aina. Mä päätin sillon seisoo pää pystyssä. Mä päätin että mä pärjään, ja mähän hitto vie oon pärjänny! Ehkä paremmin kun koskaan. Mä oo vahvempi kun ikinä, mä tiiän että mä pärjään aina. Mä kestän mitä vaan. Mä oon niin samanlainen, mutta myös niin erilainen kun sillon 19 vuotta sitten. Mä oon saanu niin paljon uusia kokemuksia alle kahessakymmenessä vuodessa, etten osaa ees kuvitella mitä kaikkee elämällä on vielä tarjottavana mulle. Mä oon tyytyväinen mun elämään, mä en ois koskaan pärjänny ilman mun perhettä, joka on aina ollu mulle kaikki kaikessa. Mä ihan oikeesti välitän. Se on asia, joka ei oo ainakaan missään vaiheessa muuttunu mihinkään, mähän oon loppujen lopuks se sama Nita joka mä olin syntyessäni, nyt vaan kymmenen kertaa vahvempana ja viisaampana. Tää kasvaminen vaan on tehtävä, joka ei koskaan tuu kokonaan päätökseen, aina on uutta opittavaa, uutta nähtävää ja ennen kaikkee uutta koettavaa! Kuulemisiin, pus! Rakkaudella Nita
0 Comments
Heippa taas ihmiset! Nyt ois vuorostaan mun vuoro jakaa teille tyylivinkki. Tää tuntu aluks tosi hankalalta idealta, mut kun rupesin miettimään asiaa tarkemmin, nii tajusin että tää oliki mulle aika helppo tehtävä. Mä haluun sanoo kaikille teille tyylivinkiks, että olkaa omia ittejänne, olkaa sitä mitä tahotte olla, muiden mielipiteistä välittämättä. Näyttäkää siltä, kun olonne hyväks tunnette, me ei eletä täällä miellyttääksemme muita. Tärkeintä on, että ootte just sitä mitä haluutte, erilaisuus on rikkaus ja me kaikki ollaan uniikkeja! Mä oon ite käyny elämäni aikana hirmu suuren ulkonäöllisen muutoksen. Mä oon aina ollu vähän oman tieni kulkija, enkä koskaan ala-asteella tahtonu olla niinkun muut. Vitosluokalla mä päätin leikata mun blondin, pitkän enkelitukan pois ja värjätä pään punamustaks. Tästä alko mun "emopoikavaihe", jolloin musta ei oikeesti ottanu selvää oonko nainen vai mies. Näytin lähinnä pieneltä pojalta ja nykypäivänä vähän hävettää muistella niitä aikoja. Mä olin kuitenki sillon omaitteni, ja niinku aiemmin sanoin, nii sehän se on tärkeintä. Jossain vaiheessa päätin alkaa kuitenkin opettelemaan meikkien käyttöö. Se jälki oli aluks ihan järkyttävää, enkä ymmärrä miten kehtasin kulkee niillä meikeillä missään. Harjotus tekee kuitenkin mestarin, ja pikkuhiljaa aloin oppimaan. Kattelin meikkitutoriaaleja youtubesta ja kiinnostuin maskeerauksesta enemmän ja enemmän. Nykypäivänä oonkin sit syksyllä alottamassa maskeerauskoulun Tampereella, nii ne ajat muuttuu ;)
Vaikka mä tosiaan mietinkin miten oon ennen kehdannu liikkua missään, nii oon mä kyllä hiton tyytyväinen siihen että uskalsin jo nii nuorena olla mitä sillon halusin, enkä ruvennu esittämään muuta kun oon. Nyt oon tän näkönen ku oon, ja vaikka mä en aina siedäkkään omaa ulkonäkööni, nii mä oon silti just sitä mitä haluan, mun tyyli kuvastaa mun luonnetta niin hyvin kun vaan mahollista, mun tyylistä näkee kuka mä oon! Olkaa siis omia ittejänne, meikatkaa tai älkää, laittakaa hiukset niinkun haluutte ja pukeutukaa just niinkun teistä itestänne parhaalta tuntuu! Pus kaikille, ihania ootte! ❤: Nita Hellurei vaan kaikille! Oon siis Nita, 19 -vuotias pirtsakka ja supersosiaalinen tyttö savosta, tarkemmin sanottuna Suonenjoelta. Nykyään asustelen Varkaudessa mun opiskelujen takia. Valmistun nyt keväällä media-assistentiks ja sen jälkeen suuntaankin syksyllä kohti Tamperetta opiskelemaan maskeeraajaks ;)! Ai kuka mä tarkemmin oikeestaan oonkaan? Mäpäs kerron. Oon räväkkä suorasananen rääväsuu ja siinä sivussa myös yliempaattinen supertunteellinen herkkis. Oon itseni haastava persoona ja uudet kokemukset on aina tervetulleita. Mun nuoresta iästä huolimatta mä oon kerenny kokee jo tosi paljon asioita, niin hyviä kun myös tietysti niitä huonoja. Ne huonot asiat ja tapahtumat on kuitenkin kasvattanu mua henkisesti enemmän kun mikään muu, joten kaipa mä voisin sanoo myös olevani aika hiton vahva, kun oon kerta kaikesta kunnialla selvinny! Selkeesti oon siis vähän sitä sun tätä, mut ennenkaikkee mä oon täysin oma ihanan rasittava itseni! Seuraavaks kerronkin teille vähän fiiliksiä kilpailusta. Mä en tapani mukaan kertonu kellekkään sanallakaan siitä, että oisin hakenu mukaan tähän kisaan. Ehkä mä en osannu uskoo tarpeeks siihen, että mut valittais mukaan. Kun mä kuitenkin sain tiedon siitä, että mut on valittu semifinaaliin mukaan, nii tuntuhan se nyt julmetun hienolta! Tiesin että pääsen mukaan kivoihin kuvauksiin ja saan lisää niitä kaivattuja uusia kokemuksia. Nyt ensimmäisten kuvausten jälkeen musta tuntuu kuitenkin vielä paljon hienommalta! Järjestäjät, kuvaajat ja kaikki mun "kilpasiskot" vaikuttaa kaikki niin superhienoilta tyypeiltä, ettei voi kun hymyillä. Toivon tosiaan että pääsisin näkemään kaikkia taas pian, sekin on yks hyvä syy miks toivoisin pääseväni kilpailussa pidemmälle! En kuitenkaan taho miettiä asioita vielä niin pitkälle, pyrin muutenkin elämään hetkessä, nauttimaan siitä mitä milläkin hetkellä on. Just nyt mä tahon nauttia tästä kisasta ja näistä uusista tuttavuuksista mitä oon jo tän myötä saanu ❤! Pus, toivottavasti saan vielä jatkossakin kirjotella teille! Rakkaudella Nita 💋 Kuvat: Alpertti Rieskjärvi/ Ruoste Productions
Vaatteet: Underground store & piercing studio Korut: Koruharakka Paikka: Tansisali Lutakko, Jyväskylä |
Dare to be different
Underground Model-kisassa etsimme oman tyylinsä ylpeydellä kantavaa ja asennetta omaavaa naista. Arkisto
December 2016
Kategoriat
All
|