.
"Sut olis ehkä parasta laittaa suljetulle ainakin hetkeks" Olin kolmetoista, kun jouduin ekaa kertaa osastolle. Olin pahasti masentunu, eikä elämällä tuntunu olevan enää mitään tarkotusta. Musta tuntuu kauheelta ajatella että jouduin niin nuorena kokemaan niin paljon pahaa. Mulle tungettiin miljoonia eri lääkkeitä. Lääkkeitä jotka ei auttanu, lääkkeitä jotka vaan pahens tilannetta entisestään. Lääkkeitä, jotka sai turrutettua niin ison osan mun tunteista, ja tehtyä musta lähes zombin. Se aika oli kauheeta, selvästi pahinta mun elämässä. Sitä kesti kauan, vuosia. Asiat vaan paheni pahenemistaan välillä, ja olin jo menettäny toivoni kokonaan. Mun todellisuudentaju hämärty lähes kokonaan, mä olin sairas. Vuosien jälkeen, oikeiden lääkkeiden avustuksella mä kuitenkin paranin. Mä en ollu muistanutkaan miten hyvältä tuntu elää omana pirteenä ittenäni. Mä oon onnellinen että mä elän, oon onnellinen että kestin sen kaiken helvetin mulle rakkaiden ihmisten takia. Enhän mä nyt ois voinu loppujenlopuks olla niin itsekäs että jättäsin kaikki mulle tärkeet ihmiset tänne, ja häipysin ite. Onnrks mä oon vielä tässä, ja onneks ne mulle rakkaat ihmiset on vielä tässä ❤ Kaiken ton jälkeen mä oon oppinu arvostamaan elämää ihan eri tavalla, oon oppinu sen et mä kestän kaiken, mä oon vahva ja selviän mistä vaan. Mä tiiän aina sen, että oon selvinny siitä 2010-vuodesta alkaneesta helvetistä, joten mä hitto vie selviin mistä tahansa! Mun rinnassa oleva tatuointi muistuttaa mua siitä, että oon 'Unbreakable' ,eli särkymätön. Pus kaikille, aina on toivoo! Ja jos ootte ihan täysin pohjalla, nii muistakaa et siitä on suunta vaan ylöspäin;)! Rakkaudella Nita 💋
0 Comments
Viimeisenä aiheena meitä pyydettiin kirjoittamaan asiasta, joka koskettaa. Aluksi mietin, että olisin voinut kertoa esimerkiksi koulukiusaamisesta. Siitä ei voi ikinä puhua liikaa. Totesin kuitenkin, että vaikka minua kiusattiin yläkoulussa niin pahasti, että vaihdoin koulua kokonaan, en jaksaisi enää palata siihen. Siitä on niin pitkä aika, ainakin 13 vuotta. Mitä sitä turhaan siitä puhumaan. Päätin siis kertoa jostain itselleni erittäin rakkaasta ja tärkeästä, ja asiasta joka koskettaa meitä molempia suuresti. Kutsuttakoon häntä vain nimellä M. Aion kertoa vähän M:stä ja minusta. Meidän tarinamme kun alkaa paikasta, jossa monien päättyy. Syöpäosastolta. M ja minä tapasimme alun perin armeijassa, mutta aloimme jutella kunnolla vasta, kun molemmat olivat nauttineet reservin auringosta jo pidemmän aikaa. M oli silloin syöpäosastolla. Hän oli ihan armeijan loppupuolella saanut tietää sairastavansa Hodginin tautia ja kotiutui suoraan sairaalaan. Aikaa kului ja hän kävi läpi lukuisia syöpähoitoja ja pitkiä sairaalajaksoja. Lopulta minä tulin kuvoihin mukaan, kun aloimme jutella netitse muuten vain. Meidän ensimmäiset treffimme olivat TAYSin syöpäosastolla. Minä matkustin silloisesta kotikaupungistani Helsingistä Tampereelle ihan niitä varten. Ensitreffimme olivat paikassa, jossa liian moni elämä sammuu liian aikaisin. Me kuitenkin olimme siellä, kuljimme käytäviä pitkin tippaletkuteline mukana ja joimme pillimehua. Se ei ole mikään tyypillinen ensitreffipaikka. Ei mukava. Saatika romanttinen. Mutta silti se oli meidän paikkamme, koska ei ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa. Siitä tosin saa aina juttua aikaiseksi, kuten nyt. Suomessa kuolee vuosittain yli 10 000 ihmistä erilaisiin syöpiin. Niin olisi voinut käydä myös M:lle. Muistan hänen olleen yhdessä vaiheessa karanteenissa, koska tavallinen flunssa olisi voinut viedä hengen. Minä olin kuitenkin hänen mukanaan läppärin välityksellä. Päivisin kävin töissä ja loppuillat istuin tiiviisti koneen ääressä, ollen jatkuvasti videopuhelussa M:n kanssa. Me puhuimme kaikesta. Joskus luin hänelle ääneen kirjaa, kunnes hän nukahti. Nyt siitä kaikesta on kulunut kuusi vuotta. Yli viisi vuotta on siitä, kun M sai terveen paperit. Silti kerran vuodessa koko hänen loppuelämänsä ajan pitää käydä tarkistuksessa. Aina saa odottaa, että vieläkö on terve, vai onko löytynyt jotain uudelleen. Vaikka syöpä on voitettu, se hiippailee alati pienenä varjona taka-alalla. M ei kuitenkaan pelkää syöpää. Minä pelkään. Nykyään joka kolmas sairastuu syöpään elämänsä aikana. Se voi vielä lopulta viedä hänet. Se voi viedä minut. Se voi viedä meidät molemmat. Tai sitten voin jäädä huomenna bussin alle. Mutta sitä elämä on. Me olemme tässä nyt ja elossa. Syyskuussa sanomme toisillemme tahdon. <3
<3:lla Iiriva Se tunne kun mikään tai kellekään ei kelpaa. Ehkä lannistavin ja masentavin tunne ikänä. Tunne ettei kukaan kerkeä tai jaksa kuunnella, tai tekevät julmasti ohareita, tai ainakin se toinen niin luulee kun on luvannut tulla eikä enää vastaakaan viesteihin vaikka ne on lukenut. Kun se tunne, että olet mitätön, eikä arvostusta tai sosiaalista virikettä saa kuin töissä, valtaa pääkopan etkä pääse siitä ahdistuksen ja piilevän raivon sumusta enää pois. Ainoana järkevänä keinona alat syrjäytymään ja piiloutumaan ulkomaailmalta, kaupassa käynti tai ihan mikä tahansa muu sosiaalinen kanssa käyminen saa aikaan paniikkikohtauksen, puhelimen piipatessa menet raivon valtaan ja lyöt puhelimen äänettömälle.... Kun vapaapäivinä makaat aivan lamaantuneena sohvalla koska vuorokausirytmi rikkoutuu, et syö sillä ethän sinä ole tehnyt mitään ansaitaksesi sen. Etkä uskalla mistään pyytää apua koska pelkäät että sinut nauretaan pihalle minne menetkin. Masennus, mikä ihana asia. Sen kanssa painii hyvinkin moni vaikka sitä hyssytellään. Muun muassa minä, useamman vuoden. Siihen vaikutti hyvinkin moni asia. On koulukiusaamista, päälle käymisiä, pahoinpitelyjä, huono parisuhde, you name it. Kaksi viimeisimmäksi mainittua taisi sen viimeisen tönäyksen syrjäytymisen ihanaan maailmaan tehdä. Pahoinpitelyn jälkeen kuuntelin kylillä tappo uhkauksia, viesteillä samaa, niin pitkään etten uskaltanut käydä yksin edes koulussa, jos ei joku ystävistä ollut koulussa, en mennyt ollenkaan. Opettajat soittivat suutaan ja nälvivät toisen pelolle, kuraattori tai terveydenhoitaja ei korviaan lotkauttaneet kun kerroin etten saa nukutuksi ja ahdistaa niin mahottomasti. Noh, parin vuoden päästä uskalsin jopa käydä yksin kaupassa, tai kahvilla julkisesti, ikää 20 vuotta. Kaippa se huono parisuhde johtui osittain myös siitä masennuksesta. Kaksi vuotta sitten uskaltauduin vasta lääkäriin. Muistan lääkärin pitkän katseen kun sanoin harkinneeni jopa hirteen hyppäämistä mutta enpä ole jaksanut toteuttaa sillä minun tuurilla varmaan sekin menisi pieleen. Kyllä se tovin istui hiljaakin. Siitä se on lähtenyt käyntiin, paraneminen, ja vieläkin on paljon tehtävää, varmaan koko loppu ikänsä. Yksi päivä kerrallaan.
Mietin viimeisen blogini aihetta, asiaa joka koskettaa minua. Eli jokin minua itseäni/yleisellä tasolla. Ja mieleeni tuli yllättäen yksi juttu.. Tissit. Daisarit. Hinkit. Munkit. Melonit. Boobsit. Ryntäät. Nuo paljon vatvotut rasvapallot. Nuo kummut, joista vuodesta toiseen jaksetaan vaahdota ja uutisoida. Oman aikansa seksisymbolit kuten Pamela Anderson ja Marilyn Monroe, rintavia molemmat. Vaan itselleni nuo edellämainitut ovatkin vuosien saatossa aiheuttaneet päänvaivaa ja harmistusta. Muistan, kun ensikertaa sai rintaliivit, joissa oli ihan oikeanlaiset säädettävät olkaimet, ai että! Tuntui niin aikuismaiselta, kun tiesi niiden olemassaolosta paidan alla. Tässä vaiheessahan rinnat eivät kyllä hirveästi mitään tukea vielä tarvinneet.
No, sitten päätin odottaa. Kyllä se siitä, kun mie kasvan, niin kyllä se kuppikokokin siinä sivussa samalla. Alkoi yläaste. No, ehkä tänä vuonna. Tai sitten ei. Yläaste loppui, no eipä mitään suurempia muutoksia edelleenkään. Noin 15-16-vuotiaana aloin turhautua. Tuossa iässä, vaikka muuten kuljinkin pitkälti omia polkujani, vertasin tässä aiheessa itseäni paljon muihin. Mietin onko miussa jotain vikaa. Vielä vähän myöhemmin mieltäni alkoi painaa ajatus, etten koe itseäni naiselliseksi, tai kunnon naiseksi, koska olen niin pienirintainen. Etenkin, kun en ole koskaan ollut mitenkään laiha, vaan normaalipainoinen, niin luulisi että silloin rinnat olisivat sopusuhtaiset muuhun kehoon nähden. Harkitsin jossain vaiheessa, joskaan en ehkä täysin tosissani silikoneja. Luin myös netistä tarinoita siitä, kuinka joillain rinnat kasvoivat vasta päälle parikymppisenä. Pistin sormet ristiin. Nyt 22-vuotiaana voin sanoa olevani sujut asian kanssa. Toki joskus koen hetkittäisiä epävarmuuden tunteita, tai haaveilen millaista olisi käyttää bikinejä, jos olisi jotain mitä tunkea niihin. Olen iloinen siitä, ettei minua ole koskaan asiasta kiusattu, eivätkä miehetkään ole asiaa koskaan mitenkään pahasti kommentoineet. Olen tyytyväinen siihen mitä miulla on, enkä koe tarvetta lähteä sitä muuttamaan. Olen tajunnut sen, että naisellisuutta ja naiseutta ovat ihan muut asiat, kuin pelkkä rintojen koko. Olivatpa ne sitten pienet, isot, keskikokoiset, luomut tai feikit, yhtä hyviä kaikki! ”I could never be what you want me to” Tähän mennessä olen yrittänyt pitää teidät poissa ihoni alta, mutta ehkä nyt on aika päästää teidät vähän syvemmälle. Mietin todella kauan aihettani ja se vaihteli ihan laidasta laitaan, mutta kun istuin alas ja aloin kirjoittaa, tekstiä tuli kuin itsestään. En ole aina ollut itsevarma ja rakastanut itseäni, kuten nykyään. Olen vihannut itseäni, vartaloani ja kaikkia sen pieniä virheitä. Olen tuntenut oloni lähestulkoon aina isoksi ja kömpelöksi möykyksi ystävieni ja muiden seurassa. Kasvoin ennen muita ja yläasteella kehityin naiseksi aikaisempaa kuin moni muu. Murrosikäni alkoi aikaisin ja itseni etsiminen sen myötä. Kokeilin kaikenlaisia tyylejä hiphopparista rokkimimmiin ja siitä urheilulliseen koripallotyttöön, mutta mikään ei ollut pysyvää. Ainoa mikä pysyi tyylistä ja vaiheesta toiseen oli epävarmuus omasta vartalosta. Kuvittelin aina olevani todella lihava, vaikka näin jälkikäteen ajatellen en sitä todellakaan ollut. Olin normaali. Olin aina haaveillut siitä, että olisin laiha. Olen aina ollut urheilullinen, ehtinyt harrastaa monen moista eri lajia, mutta pisimpään harrastin koripalloa. Kävin paljon treeneissä, lenkeillä ja kuntosalilla, mutta silti koin olevani iso möhkäle. Yhdeksännellä luokalla olin epävarmimmillani, koska minulle kehittyi naisten muotoja ennen muita ja pojat alkoivat kiinnostaa. Vedin naisellisuuteni yli ja nykypäivänä voin vain kauhistella sitä meikin, kynämekkojen ja korkojen määrää 15-vuotiaalla minulla. Lukion toisella luokalla koitti aika, jolloin en nähnyt enää muuta mahdollisuutta kuin aloittaa laihduttamaan tositarkoituksella. Ahdistukseni isoista reisistäni ja käsistäni oli sietämätön varsinkin alettuani seurustelemaan todella urheilullisen pojan kanssa. Tunsin suurta alemmuuskompleksia, vaikka hän minuun ihastuikin sellaisena kuin olin. Aloitin liikkumaan ja syömään tarkemmin ja nopeasti huomasin ilokseni laihtumisen alkaneen. Pian kuitenkin liikunnan ilo muuttui pakkomielteeksi, suoritukseksi, joka oli tehtävä tai omatunto kolkuttaisi loppupäivän. Ollessani yhä lukiossa, heräsin joka kouluaamu kello kuusi ja suuntasin kuntosalille. Treenin jälkeen vedin kaurapuurot naamaan ja eikun kouluun. Koulun ohella kävin töissä, joten useimmiten päiväni koostuivat aamutreenistä, koulusta ja iltavuorosta grillillä. Vapaata aikaa ei pahemmin ollut ja pikku hiljaa ystäväni jäivät pois arjestani. En käynyt ulkona, elokuvissa tai edes oikeastaan kahvilla kenenkään kanssa. Jos näin jotakuta, se oli silloinen poikaystäväni. Lukion loputtua ajauduin pahempaan pakkomielteisyyteen. Pidin välivuoden eikä minulla ei ollut muuta kuin kuntosali, rajoitettu ravinto, työpaikka ja parisuhde. Aloin olla todella pieni, lähestulkoon kisakunnossa jos näin voi todeta. En tuntenut oloani hyväksi. Olin kyllä terve, pirteä ja hoikka, mutta se ei riittänyt. En ollut oma itseni. Olin hukannut itseni, oman persoonani sekä ystäväni laihduttamisen takia. Olin enää kuin tyhjä kuori, jonka asukas oli pakannut tavaransa ja lähtenyt lipettiin. Ystäväni eivät enää tunnistaneet minua, eivät tienneet mitä minun kanssani jutella. Onneksi suurin osa heistä jaksoi pysyä rinnallani, sillä en tiedä mitä tekisin nykyään ilman heitä. Nykyään yhdessä ihmettelemme ja kauhistelemme aikaa, jolloin en ollut kotona omassa kehossani. Luulin, että se hetki kun reiteni eivät hylly ja hinkkaa sisäreisistä yhteen, kun mahani ei pömpötä tai jenkkakahvat pursua housuista, olisin onnellinen. En ollut. Mikään ei riittänyt. Tunsin yhä oloni lihavaksi, keskeneräiseksi ja ontoksi. Tämä keho tuntui oudolta. Häpesin sitä ihan uudella tavalla kuin ennen. Painaessani vähän yli 50 kiloa, olin menettänyt prosessissa naiselliset muotoni. Rintojen tilalla oli pelkät nännit ja lantio muistutti enemmän pojan lantiota kuin naisen. En sano olleeni anorektinen tai sairas, mutta sen tiedän, ettei tämä keho ollut minua varten. Syksy 2013 lisäsi epävarmuuttani ja ne pienetkin onnen hippuset, joita tunsin, katosi pikku hiljaa. Syksy täyttyi menetyksistä, uupumisesta, paineista, kivuista. Rakas isoisäni menehtyi pitkän taistelun jälkeen, suljin itseni surulta ja siinähän ei käynyt sitten hyvin. Kulutin itseni loppuun, niin henkisesti kuin fyysisesti. Keskityin entistä enemmän vain kuntoilemaan ja tekemään töitä. Suljin kaikki ja kaiken pois, jääden yksin leijumaan outoon onttoon yksinäisyyteen. Lisäksi oikukkuuteni ja elämä alkoi tulla parisuhteemme väliin ja yksinkertaisesti kaikki alkoi hajoilla. Tämän syvemmälle aiheeseen en kykene teitä päästämään, sillä tässä kirjoittaessani tunnen jo suurta ahdistusta ja tirautin sitten muutaman kauan kateissa olleen kyyneleenkin. Kaikki kokemani kuitenkin kasvatti minua suunnattomasti enkä olisi mitä olen ilman niitä. Olen kiitollinen kaikille kaikesta, jopa surullisista ja kivuliaista asioista. Hukkasin itseni pitkäksi aikaa, ja lopulta minun oli kuunneltava itseäni ja aloittaa niin sanotusti uudelleen. Muutin Turkuun syksyllä 2014, aloitin opinnot ja täysin erilaisen elämän. Jätin taakseni riutuneen kehon, pakkomielteen, rankan suhteen, työpaikan ja huonot sekä hyvät muistot.
Pääpointtini on se, että ihmisen pitää oppia rakastamaan itseään keinolla millä hyvänsä. Koko kilpailun ajan olen toitottanut itsevarmuuden ja itsensä rakastamisen tärkeyttä, joten minun oli helppo jatkaa sillä linjalla. Minun keinoni löytää rakkaus itseäni kohtaan oli kokeilla jotain, minkä aina luulin tuovan minulle onnen. Tiedostan, että nykypäivänä painan paljon enemmän kuin muutama vuosi sitten, mutta olen helvetisti paljon onnellisempi. Ehkä kilon kaksi sitä voi aina liikkua suuntaan tai toiseen, mutta laihduttaminen ei enää ikinä sotke elämääni. Tasapainoinen elämä luo onnen. Minulle se tarkoittaa sitä, että voin syödä terveellisesti, mutta sallia herkkuja silloin tällöin. Voin lähteä oluelle jos ystävät pyytävät. Voin käydä kuntosalilla ilman, että minulla on sen suurempaa tavoitetta kuin saavuttaa hyvä olo. Olen onnellinen juuri tällaisena kuin olen nyt; hieman hyllyvänä, mutta kauniina ja tyytyväisenä. Asia joka koskettaa...? No niitä on monta, ehkä jopa liikaa. En oikeen tiennyt mistä kertoisin... anoreksiasta, masennuksesta, itsensä satuttamisesta, paniikkikohtauksista, lapsen menettämisestä, romahtelusta vai kiusaamisesta? Oon ollu pari vuotta siinä tilassa, et joka päivä joudun oikeesti taistelemaa et saan pidettyy itteni kasassa. Yksikin väärä sana väärässä tilanteessa vie mun tien suoraan sairaalaan, koska saatan romahtaa. Pari kertaa niin on käyny, että kuori on pettäny ja sit ollaan viikkoja sairaalassa kun ei yksinkertasesti pysty puhumaan, syömään, nukkumaan tai tekemään mitään. Tän tekstin aiheena on siis se, mikä saa mut pysymään positiivisena ja ajattelemaan "en mä voi romahtaa, mua tarvitaan" ja se asia on mun vajaa vuoden ikäiset karvavauva siskokset, Mimia ja Pörri. Kuulostaa varmasti tyhmältä monen mielestä, mut noi kaks palleroa on se syy minkä takia oon niin positiivinen ja ehkä jopa syy siihen et minkä takia oon vielä elossa. Kun noi kaks tulee syliin kehräämään niin tulee automaattisesti mieleen että ne vois oikeesti olla vaikka kadulla hylättyinä, mutta ei oo, vaan tyytyväisenä mun sylissä koska mie oon antanu niille kodin ja oon tehny jotain hyvää. Se kun näen miten tyttöjen turkit kiiltää saa mut miettimään että miten hyvin oonkaa pitäny huolta niistä! Kun ne leikkii ja painii niin mulla on hauskaa kun katson niitä. Kun meen keittiöön ja tytöt tulee perässä ja käy lattialle nätisti vierekkäin istumaan niin tajuan heti, että oon ollu hyvä jossain kun oon saanu koulutettua ne käyttäytymään nätisti. Jos käyn edes tupakalla joka kestää sen vajaat viisi minuuttia, heti kun avaan oven niin noi kaks juoksee kehräten kiehnäämään mun jalkoihin ja näen että ne rakastaa mua oikeesti. Rakastan niitä niin paljon, että alan välillä itkemään pelkästä onnellisuuden tunteesta ja se on asia joka koskettaa mua. Välillä on sellanen fiilis että mietin "hyppäänkö sillalta vai käynkö nukkumaan?".. tilanne korjaantuu välittömästi, kun huudan tyttöjen nimet ja toinen juoksee välittömästi mun päälle kehräämään ja toinen kainaloon. En vielä tiedä oonko finaalissa kun tätä kirjotan, mutta toinen koskettava asia on kaikki jotka on äänestäny mua tässä kilpailussa! Iso kiitos kaikille äänestäneille, kilpasiskoille ja tietenkin mahtaville järjestäjille! Vaikka en pääsis finaaliin niin on tää silti ollu ihan mahtava kokemus!
❤: Mirella '' Humans are not the only animals trying to survive each day.'' Minua koskettaa ja ennen kaikkea vihastuttaa se, miten ihmiset voivat ottaa kesän ajaksi kissan jonka talven tullen jättävät yksin mökille paleltumaan. On se heidän mielestään pienenä niin söpö ja lutunen, mutta kun se kasvaa parissa kuukaudessa isommaksi ja kesä loppuu niin ei sitä voi mökiltä kotiinkaan viedä. Syksyn ja talven mittaan eläinsuojat yleensä täyttyvät huonovointisista kissoista. Monet jättävät myös kissansa leikkuuttamatta ja kissa saattaa tehdä muutamat poikaset ja silloin ongelma tuplaantuu. Monet kissat eivät myöskään tule toimeen kerrostaloasunnossa, mikä on varmasti yksi syy siihen miksi kissa mielummin jätetään mökille oman onnensa nojaan.
Netissä pyörii paljon videoita missä ihmiset ympäri maailmaa pelastavat huonovointisia kissoja ja hoitavat ne kuntoon. Niitä ei voi katsoa ilman liikuttumista. Kun minä olin vielä pieni, otimme vanhempieni kanssa muutaman vuoden ikäisen kissan, nimeltä Sipi. Olin silloin itse maksimissaan 10-vuotias. Kissa oli tottunut elämään kerrostaloasunnossa mistä pääsi kuitenkin pihalle silloin tällöin juoksemaan. Meillä kerrostaloasunnossa ollessaan kissa halusi tietenkin koko ajan ulos, joka oli hieman mahdotonta keskellä kaupunkia. Maukumisesta ei kuitenkaan tullut loppua, joten veimme sen mökille. Mökillä Sipi juoksenteli vapaana ulkona, sisällä ja kantoi tupaan hiiriä ja oli selvästi onnellinen. Kun kesä alkoi olla ohi, annoimme Sipin naapurillemme jolla on iso maatila vieressä. Sipi sai siellä lämpimän tuvan, ruokaa ja hoivaa ja ennenkaikkea juoksennella vapaana kun mieli tekee. Kävimme kissaa muutaman kerran katsomassa ennekuin sen aika jätti. Vaikka tiesin että kissa meni hyvään kotiin, niin kyllä se silti sydämestä vei palan pois. Tuntuu kauhealta kun jotkut voivat vaan hylätä oman lemmikkinsä ilman minkäänlaisia tunteita. Tulee jo suru puseroon pelkästä ajatuksesta kun joku jätetään heitteille oman onnensa nojaan. Oli se sitten ihminen tai eläin. On tärkeää ottaa vastuu eläimestä ja hoitaa sille hyvä ja oikeanlainen koti jos itsellä ei olekkaan mahdollisuuksia sellaista antaa. En ole koskaan aikaisemmin miettinyt mikä minua koskettaa, mutta pohtiessani kysymystä pari päivää tajusin minua koskettavan aika monetkin asiat. Perhe, ystävät, eläimet, musiikki ja jopa elokuvat. Ilman elokuvia pystyisin ehkä elämään mutta muut mainitut asiat ovat minulle niin tärkeitä, että niitä voisi kutsua hapeksi keuhkoissani. Pieni koiravanhukseni saa minut aina hyvälle tuulelle ja jos olen surullinen tai kaipaan seuraa, soitan tai tapaan perhettä ja ystäviä. Jos kukaan heistä ei ole saatavilla jäljelle jää musiikki. Istun pianon ääreen ja alan soittaa ja laulaa. Kanavoin pianon kautta kurjan mielentilan pois ja hetken päästä olo helpottuu. Nämä kaikki saavat minut raivostumaan, nauramaan hysteerisesti, hymyilemään ja itkemään, mutta hienoa on juuri se, miten asiat koskettavat minua kaikissa eri tunteiden väreissä. Haluan tekstilläni kertoa ihmisille sen että vaikka elämässä on suuria menetyksiä,hyviä ja huonoja kokemuksia, kaikella on tarkoituksensa kasvattaa meitä ihmisenä. Joihinkin asioihin emme voi vaikuttaa ja jos voimme se kaikki lähtee itsestään. Oli kamalan vaikea alkaa kirjoittamaan siitä mikä minua on tässä elämässä koskettanut koska olen herkkä ja vahva ihminen samaan aikaan ja minua koskettaa päivittäin jokin asia. Aloin miettiä lapsuuttanni ja sitä kuinka joka ilta kirjoitin päiväkirjaan päivän tapahtumia, huomasin siellä yhden asian niitä lueskellessa, se ettei elämäni ole ollut ehjä kaikilla tavoin. Sieltä löytyi onnellisia hetkiä mitä olimme kaveriporukassa tehneet tai perheen kesken mutta myös paljon yksinäisyyttä jotka olin aina silloin kirjoittanut runoiksi tai omalla hassulla tavalla rukouksiksi vaikken sen kummemmin tietynlaisiin asioihin uskokkaan. Enkelit ovat aina olleet kuitenkin läsnä minun elämässäni jo pienestä asti. Minun tietyt aistit ovat vahvempia kuin toiset ja omalla tavalla olen kokenut aina olevani hassulla tavalla erilainen. ☺ Miks mä joskus kasvatin mun panssarin mun eteeni johtui siitä että mie 11- vuotiaana menetin mun yhden rakkaimista ihmisistä, hän oli mun ukki. Se opetti minulle paljon hienoja asioita,sillä oli syli aina auki kun oli pahamieli, antoi lapselle lapsen tyylillä neuvoja kuinka mä elämässä tulen pärjäämään. Mikä parasta kun itkut oli itketty ukki haki fazerin sinistä❤💋 Mun pohja elämältä vaan tippui kuin suru uutinen tuli ettei tätä maailman parasta ukkia enää ollut. Kuka minun kanssa nyt teki puukäsitöitä, milloin saisin herätä enää siihen pottupuuron tuoksuun jonka ukki teki mielettömän hyvin, ja se tuoksu tulee edelleen nokkaan kun asiaa muistelee, kuka minun kanssa syö sylttyä ja silliä ruisleivältä:D kuka minulle sanoo "Karoliinani mun" ❤ Ukki❤ Mie tiedän että se on mun rinnalla aina vaikkei sitä "ihmisolentona" näekkään. Mun oma perheeni oli hajoammassa silloin samaan aikaan vanhempani pistivät lusikat jakoon. Enkä mä enää tiennyt missä mun kuuluisi olla. Mulla oli kuitenkin ystävät jotka tukivat ja perhe vaikka se oli särkynyt. Mä en tarvinnut sääliä keneltäkään mun oli jatkettava elämää vaikka siinä vuosien varrella mie menetin myös ystäviä tuon puoleiseen ja elämä oli muutenkin villiä aikaa niin hyvässä kun pahassa ❤ Elämässäni on tapahtunut paljon vaikeita asioita tämänkin lisäksi ,etten itseni kuin muidenkaan haavoja sen enempää repimällä ,tule tähän kirjoittamaan niistä sen enempää ja kunnioitus sille!❤ Jossain vaiheessa sitä ihminen pysähtyy ja mun isoin pysähdys tapahtui 28.7.2012 kun mun rakas poikani tupsahti maailmaan.❤ Mun pikku prinssi sai nimekseen Unto , oman ukin mukaan koska tiedän että siitä miehestä on tarinaa kerrottavana ja haluan että tarinat elävät ❤ Me ihmiset ei olla yksin asioiden kanssa vaikka se joskus siltä tuntuukin. Mun ympärillä on paljon ihmisiä jotka ovat olleet tukena hyvinä ja huonoina hetkinä ja en ole aina muistanut tarpeeksi kiittää, mutta kiitos teille kaikille jotka olette mun elämässä ja jaksatte jatkossakin olla♡ Tehdään elämästä huippu hauskaa ja ollaan toistemme tukena! 😊❤ Mun motto "kuolleet opettavat eläviä" ❤💪💋 Rakkaudella: Lady RedLav Muffin |
Dare to be different
Underground Model-kisassa etsimme oman tyylinsä ylpeydellä kantavaa ja asennetta omaavaa naista. Arkisto
December 2016
Kategoriat
All
|