.
Lily Desire voitti Underground Model 2015 -kilpailunTässä blogipostauksessa Lily kertoo fiiliksistään kilpailun jälkeen.
0 Comments
Viimeinen viikko alkaa ja ajatella tämän viikon lauantaina käydään kisan finaali! Aika on lopulta mennyt nopeasti ja huomaan etten ole kerennyt ajattelemaan asiaa syvällisemmin tai edes jännittämään (ainakaan sen erityisemmin). Nyt kun näitä viimeisiä fiiliksiä/ajatuksia ennen viikonloppua kirjoitan herää se ihana, kamala tunne...tunne että kouristaa mahan pohjasta, levottomuutta jaloissa, käsissä, mielessä pyörii monta asiaa ja sitten on se iso kysymys: mitä laitan päälle?
Muistan edelleen kun kävin Jyväskylän Lutakon tanssisalissa kuvauksissa muiden finalistien kanssa ja mietin millaisia muut kilpailijat ovat ja miten kisa tästä lähtee etenemään. Olinhan nähnyt muiden esittelyt meidän omassa ryhmässä ja hiukan saatoin käydä vakoilemassa muiden kuvia (myönnän!) mutta onhan se eri asia nähdä kaikki livenä kuin kuvissa. Olin hyvin tyytyväinen millaisen ryhmän kilpailun järjestäjät olivat saaneet kasaan! Kaikki meistä on niin erilaisia, mutta meitä yhdistää erilaisen kauneuden edustaminen ja aitous. Jokainen kilpailija on upea persoona ja kaunis, on ollut ilo ja kunnia tutustua heihin jokaiseen ja toivon että jatkossakin vielä pidämme tavalla tai toisella yhteyttä! Olen myös iloinen että sain tutustua kilpailun järjestäjiin eli Boom Boom Kittens ryhmään ja Undenground Storen omistajaan, tottakai kiitos kuuluu kilpailun sponsoreille koska ilman tätä uskomatonta kokoonpanoa ei tämä kilpailu olisi olemassa! Kiitän vielä tukijoukkoja ja kaikkia äänestäjiä. Vielä kolme päivää lauantain finaaliin ja loppurutistus meiltä kaikilta, kliseisesti sanottuna niin oli lopputulos mikä tahansa niin jokainen meistä on voittaja koska olemme ylittäneet itsemme ja hakeneet kilpailuun ja panostaneet siihen täysillä jokainen omalla tavallaan. Varmasti monet lähtevät uutena ihmisenä! Tämä on kokemuksena ollut mahtava ja suosittelen kaikkille haastamaan itseään vaikka hakemalla tähän kilpailuun ensi vuonna (jos siis kilpailu tulee ensi vuonna). Olen saanut itse lisää positiivista energiaa ja luottoa itseeni, ikinä ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan mutta jos pysyt vain paikoillasi ja pelkäät en voi nähdäkään mitään. On uskallettava haastaa itseään, rikkoa rajoja ja erityisesti pidettävä silmät ja mieli auki! Nähdään kaikki Big Wheels tapahtumassa Pieksämäellä ja minut voi muuten bongata myös Ilosaarirockista! On kyllä paljon mitä odottaa ja tämä ihana, kamala tunne on tullut nyt jäädäkseen mutta lopulta se antaa voimaa ja rohkeutta loppu viikolle (etenkin jaksamista työpäiville kun ei malta pysyä housuissani)! - Jasilyn - Minä olen seikkailija peloton, nuori nainen ja hyvin levoton. Tahdon nähdä maailman jokaisen kolkan, tuntemattomille soittaa kissanpolkan. Tahdon tavata tuttuja, kertoa heille hölmöjä juttuja. Tahdon väittää nähneeni auringon nauravan ja kuulleeni kuun taivaalla laulavan. Vaikka ihmiset katsovat minua kieroon, aion minä vain nauraa ja hymyn laittaa kiertoon.
On tämä kesä kuitenkin ollut seikkailuistani suurin, empä olisi arvannut mitä tapahtuu, kun Underground Model kisasta kuulin. Vaikka kerkesinkin epäröidä hetken, päätin kuitenkin aloittaa tästä uuden seikkailu retken. Reppuuni pakkasin rohkeutta, pienen ripauksen rakkautta ja niimpä minä päätin lähteä, etsimään kirkkainta tähteä. Nyt kuitenkin alkaa olla hoppu, koska pian koittaa viikonloppu. Pienet perhoset vatsassani lentää, jännitys jo hieman puristaa kenkää. Pian olemme lavalla ja pidämme hauskaa sillä tavalla, että jokainen kilpasisareni muistaa, kuinka elämä korvaan kuiskaa; olet upea tässä ja nyt, hyvä että olet tähän kisaan mukaan lähtenyt! -Pauliina- P.s. Miä olen isosti kiitollinen kaikille, tämä on ollut upea seikkailu, nähdään viikonloppuna. Pusuja! Siitä se sit starttas, Underground Model 2015 finaaliviikko! Perjantaina suunnaks pieksämäki ja viikonloppu upeassa seurassa :)
Tän hetken fiilikset? Maha kutiaa, perhoset meinaa lentää jo vattasta läpi eikä uni meinaa iltasin tulla, jännittää aivan järjettömän paljon! Olen yrittänyt jatkuvasti aktivoida itseäni että saisin ajatukset muualle tästä jännityksestä :D Kävellä sinne sit lavalle kaikkien ihmisten eteen vastailemaan kysymyksiin, huhhuh! On tullu matkusteltua lähialueilla, mökkeiltyä, kalasteltua (Kemissä käytiin oikein merellä saaliina 4.5 ja 6.1 kiloiset hauet ;) ) ja pidettiin sunnuntai-iltana vielä kuvauksetkin. Viime viikon aikana stressi painoittui täysin noihin kuvauksiin, mutta nyt kun ne on ohi, UGM-jännitys pamahti tilalle kun puulla ois päähän lyöty :D SE ON IHAN KOHTA!!! Toisaalta myös innostus ja odotus on suuria, eli ihan positiivista jännitystä :D Laitan tuosta muutaman reissukuvan parin viikon ajalta :P Innon ja jännityksen sekoittamin fiiliksin, -Lily Desire- Kesä on mennyt nopeasti ja Pieksamäki kutsuukin jo aivan kohta. Hassua, että nyt ollaan jo pian heinäkuun puolivälissä. Onneksi viime aikoina on ollut sen verran ohjelmaa, että en ole vielä ainakaan ehtinyt ihan hirveästi jännittää finaalia. Kuitenkin pientä jännitystä alkaa olla ilmassa, kun alettiin lyödä aikatauluja ja päivänohjelmaa lukkoon muiden finalistien ja tiimin kanssa.
Varmasti viimeistään perjantaina iskee kovempi jännitys. Päivän kulku vaikuttaa todella mukavalta. Varmasti päivä on jännittävä, mutta uskon, että me porukassa saadaan hyvä tsemppi päälle, eikä ketään ole aivan shokissa. Toivon, että itsekkin osaan nauttia päivästä, eikä päivä mene ohi jännityksen vuoksi. Odotan erityisesti tiimin ja finalistien tapaamista, sekä lavashowta. Kaikki pienet asiat jännittää ja mietityttää... Miten laitan hiukset, miten meikkaan, millaiset vaatteet päivällä, onnistuuko meikki ja hiukset, mahtuuko vaatteet vai iskeekö sitten jossain vaiheessa oikein kunnon jännitys päälle. Kannustusjoukoiksi ei näin kaukaa oikein kukaan innostunut lähtemään, paitsi poikaystävä, joka toimii samalla kuskina. Vaikka olenkin saanut lähimmäisiltäni pääosin positiivista palautetta niin muutamia negatiiisiäkin mielipiteitä on tullut. Ikävää sinänsä, kun läheisiltä odottaa tukea ja kannustusta. Finaaliin ajattelin valmistautua syömällä edeltävän viikon hieman kevyemmin ja juomalla paljon vettä, jotta en olisi ihan turvonnut ja iho olisi hyvässä kunnossa. Ehkä jonkinlainen koemeikki ja -kampaus, ihon kuorintaa yms. Sekä tietysti itsensä tsemppausta henkisesti. Toivottavasti paikalla on mukavasti porukkaa katsomassa meidän keikistelyä lavalla. Uskon, että saamme aikaan hyvän shown ja kaikki sujuu yhteishengellä niin kuin pitää. Toisaalta olen surullinen, että kilpailu päättyy jo tähän, mutta mikään ei estä olemasta yhteyksissä tiimin ja finalistien kanssa jatkossakin. Niin ja voihan tästä jotain uutta poikia kilpailun jälkeenkin. Hyvää kesää ja onnea kaikille muille finaaliin, kyllä me tytöt pärjätään! - Anette Ahokas - Ö ÖY :/ Nyt jo rupee jännittään ihan hulluna....En ole oikein kerinnyt ajatella koko asiaa, kun on ollut paljon touhua. Olen kesälomalla ja viime tiistaina tulimme vasta Espanjasta lomalta takaisin. Espanjassa, Pineda de Marissa järjestetään, joka vuosi maailman suurin psychobilly tapahtuma eli psychobilly meeting. Olen käynyt siellä jo monena vuotena ja aina reissu on yhtä mahtava :) Hyvää musiikkia, juotavaa, syötävää sekä nähdä ystäviä ja tuttuja monesta Euroopan maasta. Tässä kuussa saimme avaimet omaan omakotitalomme. Hommaa siis on ollut. Siivousta, puunausta, korjailua ja tietysti muutto. Olen ollut niin innoissani, että hyvä kun maltan edes nukkua :D Muutto ralli jatkuu ja kaikki pitäisi tietysti olla ready ennenkuin lähden kohti Pieksämäen finaalia :) Lauantaina juhlimme avopuoliskoni Jannen 30. v synttäreitä. Järjestimme yhdistetyt tallibileet ja synttärijuhlat kavereiden tallilla. Paljon kavereita, hyvää ruokaa ja tietysti juomaa ;) Mukavata oli Ensi viikon perjantaina lähdemme ajeleen kohti Pieksämäkeä. Kyllä se paniikki vielä iskee vasten kasvoja, viimeistään kun pääsee perille :D Tälläiseen kisaan en ole koskaan osallistunut ja siksi onkin minulle aivan uusi tilanne. Tämä on taas tätä itsensä ylittämistä ja asioita mitä en ole vielä tehnyt ;) Eiköhän tästä hengissä selvitä. Onneksi on niin mahtava porukka ympärillä, järjestäjät sekä kanssa kilpailijat että meillä tulee olemaan varmasti mahtava viikonloppu Big Wheelsissä <3
-Saara Salmi - Underground Model 2015 finaali alkaa lähestyä loppuaan ja fiilikset alkavat olla haikeat. Samaan aikaan mahassa vilisee perhosia, kun finaali häämöttää parin viikon päässä. Aika on mennyt hurjan nopeasti! Finaalin suhteen odotukset ovat korkealla ja toiveikkaat, jospa tästä kehkeytyisi jotakin, jos ei voittoa, niin ainakin enemmän näkyvyyttä Suomen alternativemalli maailmassa ja ennen kaikkea sitä kokemusta isolla K:lla. Pidän kuitenkin vielä tässä kohtaa jalat maassa ja annan kaiken mennä sillä yleensä vihaamallani "go with the flow" -meiningillä. On ollut hienoa tutustua uusiin ihmisiin alkaen kisan järjestäjistä itse finalisteihin. Kaikki ovat olleet mukavia ja avoimia. Kaikki ovat tukeneet ja kannustaneet toisiaan. Varsinainen kilpailuhenkeä ei ole havaittavissa.. Tai no, tietysti sitä tämänkaltaisissa kilpailuissa aina jonkin verran on tietynlaista kisafiilistä, mutta hyvällä tavalla. Kukaan ei aliarvioi toista, vaan kaikki ovat hyvää pataa keskenään. Harmi, että asumme kaikki niin eri puolilla Suomea, että muiden finalistien tapaaminen on ollut tosi vähäistä, mitä nyt Anettea tuli miitattua Tuska Open Airissa pikaisesti. Toivon, että finaalipäivänä saamme tutustua lisää toisiimme ja kilpailun jälkeenkin jonkinlainen yhteydenpito säilyisi. Kun astuu täysin kokemattomana suureen mallimaailmaan, on kaikki uutta ja ihmeellistä. Kaikki tuntuu kauhean suurelta ja hienolta, jopa turhan viralliseltakin, vaikka kyse on enemmänkin kivasta harrastuksesta, joka voi poikia parhaimmillaan isompiakin juttuja, esimerkiksi tämä kilpailu. Näin myös minun kohdallani. Ennen kuin sain soiton finaaliin pääsystä, olin lähestulkoon heittänyt hanskat narikkaan ja unohtanut koko jutun. Samaan aikaan katselin tuttavamallien kuvia katkerana. Finaaliin pääseminen oli uusi askel ja rohkaisu. Tätä tekstiä kirjoittaessani olen hyvin positiivisella asenteella tulevaisuuden suhteen ja yhdet uudet kuvaukset onkin jo takana päin. Toivon mukaan niitä poikii kisan jälkeen myös lisää, nimittäin Jyväskylän finaalikuvauksissa totesin mielessäni, että tämä on sitä, mitä haluan tehdä. Kameran edessä poseeraaminen on kivaa ja haluan ehdottomasti oppia malleilusta lisää. Toivon mukaan Suomesta vielä löytyy kuvaajia, jotka ovat halukkaita opettamaan meitä uusia ja antamaan mahdollisuuden myös sellaisille, joilla ei sitä kokemusta ole lainkaan. Eihän sitä työelämässäkään saa kokemusta, jos ei joku anna mahdollisuutta yrittää. Uudet tulokkaat ovat hyvin oppimisenjanoisia, myös minä. Kokemattomuus ei aina kerro osaamattomuudesta. Sitä vain tarvitsee jonkun, joka antaa rohkaisua ja vinkkejä.
Finaali. Annoin itseni jo innostua. Odotin kuin kuuta nousevaa. Finaali vaatteet valittu. Pääsin lapsuuden kotikyläni paikallislehteen etusivulle, mikä on ollut pikku tytöstä asti unelmani. Kliseisesti sanoen voitto ei ollut millään tapaa edes tärkeää. Tärkeää oli, että veisin tämän loppuun. Hiljaiseksi vetää. En tiedä pääsenkö paikalle. En pysty kävelemään, enkä ajamaan. Onnistuin taittamaan jalkani niin, että polven nivel kierukka vahingoittui. Yritän pysyä positiivisena ja tuleehan näitä kilpailuja vielä, mutta... Ärsyttää niin pirusti, että ei sanat enää riitä! Tähän en kiroile, mutta voin kertoa, että muutama valittu sana pyörii päässä!
Mikäli en pääse paikalle, niin toivotan kaikille kilpailija tovereilleni tasapuolisesti lykkyä. Aijon jatkaa tätä harrastusta ja hakea vielä muihinkin kilpailuihin. Kiitos kaikille äänestäjilleni, rohkaisitte minua jatkamaan joka tapauksessa! Tämä siis jos en pääse paikalle, mutta nyt peukut pystyyn, että jalkani kantaisi vielä viime metrit. - Nana Valkyria - Oli vuosi 1998: tyttö oli yläasteella ja työskenteli koulun ohella kahviossa, kahviossa jonka hyllyt notkuivat herkkuja. Tyttö oli aina ollut perso makealle ja sellainen ”tyvipala” niin kuin isänsä sanoi, lyhyt ja leveä. Vapaa-aika kului suuressa ystäväporukassa, jossa yksi typyistä oli yli muiden. Siro ja niin nätti. Tyvipala ja typy olivat hyviä ystäviä. Vuodet kuluivat ja yläaste jäi taa, tyttöjen ystävyys syveni, aikaa vietettiin enemmän ja enemmän yhdessä. Pikkuhiljaa alkoi selvitä typyn salaisuus, siihen miten onkaan niin pieni ja laiha, kaikkiin niihin katoamisiin sekä ennen, että jälkeen syömisen ja siihen miten typy olikaan niin väsynyt aina, kuinka silmiä varjostivat tummat varjot. Tyvipala oli edelleen töissä kahviossa ja kaikki syödyt herkut jäivät lantiolle niin kuin purkka tukkaan. Typy edelleen vaan laihtui. Pojat tulivat mukaan kuvioihin yläasteella ja kukapa nyt tyvipalasta olisi ollut kiinnostunut? Päinvastoin vähän nälvittiin sieltä täältä. Tyvipala kehitti suojamuurin ja opetteli nauramaan itselleen muiden mukana. Se oli helpompaa eikä tuolloin suututtanut ketään asettumalla vastaan, vaan sai jäädä porukaan tai saanut lisää nälvimistä itkemällä asiasta. Tyvipala itki kotona yksin ja opetteli mukautumaan seuraansa ja miellyttämään muita. Samalla alkoi aterioita jäämään väliin ja kamalaa nälkää kun ei ikuisesti voinut vastustaa. Syötiin kaapit tyhjiksi kun mieli vihdoin antoi periksi. Sen jälkeen pahan olon seurauksena halailtiin pönttöä muutama tunti. Tyvipala oli edelleen tyvipala ja eräänä kauniina päivänä, ollessaan 18v, tyvipala teki poikaystävänsä kanssa testin, testin johon piirtyi ne kuuluisat kaksi punaista viivaa. Tyvipala oli raskaana! Raskausaikana tyvipala nautti elämästään täysin rinnoin, söi ihan mitä ikinä mieleen tuli ja puntari kipusi huimiin lukemiin, mutta olihan tyvipala raskaana joten sehän oli ok. Synnytyksen jälkeen tyvipala katsoi peilistä itseään ja purskahti itkuun, peilistä katsoi takaisin 100kg löllöä valkoista hyllyvää lihaa. Kukapa tuollaista haluaisi enää koskaan. Ajatus oli ennen kaikkea tuo, että kukapa tyvipalaa haluaisi, ei suinkaan se, että tyvipala ei itse viihtynyt kehossaan tai haluaisi olla terve. Ateriat jäivät väliin ja tyvipala tiputtikin vuodessa hurjan määrän painoa, sillä ettei syönyt, mikä onni ja autuus. Paino tippui mutta olo oli kamala. Väsytti ja heikotti, lapsen kanssa oli kuitenkin toimittava ja jaksettava. Mukaan hyppäsi sama kuvio kuin aijemmin. Nälkää ei voi ikuisesti vastustaa joten taas säännöllisesti tyvipala kuihdutti itseään kunnes mieli antoi periksi. Sen jälkeen syötiin kaapit tyhjiksi ja halailtiin pönttöä. Tyvipala sai toisen lapsen. Raskausaika meni huolehtiessa säännöllisestä ruokailusta ja paino ei noussutkaan niin hirveästi tällä kerralla. Kuitenkin kun tyvipala sairaalasta kotiutui, hän katsoi itseään peilistä ja vajosi nyyhkyttäväksi mytyksi lattialle, hän tiesi mitä on tulossa. Urakka aloitettiin seuraavana päivänä. Vihko täyttyi ruokapäiväkirjasta, suunnitelmista kuinka monta kaloria saa syödä ja kaikki suunnitelmista poikkeava tuli ylös samaa kautta mitä oli mahaan mennytkin. Nyt mukaan tuli myös juoksu. Tyvipala juoksi, juoksi ja juoksi. Tyvipala juoksi auringonpaisteessa, sateessa, vaunujen kanssa ja ilman, sisällä, portaissa, ihan missä tahansa ja missä olossa tahansa. Paino ei kuitenkaan laskenut sitä mukaa mitä tyvipala halusi, peilistä katsoi edelleen löllyvä valas jota kukaan ei koskaan voisi haluta. Huono parisuhde lisäsi tätä ajatusta tietysti. Tyvipalallehan oli jo yläasteelta saakka iskostunut päähän että kaikki mitä olet, on se miten muut sinut näkevät ja mitä sinusta ajattelevat. Kaikki hyväksyntä tulee ulkoa, omilla ajatuksilla ei ole väliä. Vaikka yrittäisitkin pitää sen oman pienen ajatuksen, tulee joku ja lyttää sen maahan miksi siis edes yrittää. Tyvipalan lapset läksivät päivähoitoon ja tyvipalan elämä liukui syöksykierteeseen. Aamulla lapset hoitoon. Juoksulenkki, suihku, ajatukset ruoassa pyörien, kunnes heikko hetki iski. Tyvipala kävi kaupassa, söi, oksensi, söi, oksensi, söi oksensi, siihen saakka kunnes lapset piti hakea päivähoidosta. Ilta meni lasten kanssa ja heidän tarpeistaan huolehtien. Muutaman kuukauden päästä tyvipala katsoi peiliin ja näki sieltä laihan typyn. Tyvipala ei ollut koskaan ollut näin laiha ja väsynyt, silmiä varjostivat tummat varjot ja elämä oli yhtä salailua, katoamista, valehtelemista lähimmilleen. Tyvipala keräsi kaiken rohkeutensa mitä koskaan ikinä voi pienellä ihmisellä olla ja soitti puhelun jota ei koskaan ajatellut soittavansa: - Tyvipala tässä hei. Lääkärille aikaa olisin vailla, jaa miksikö? Olen sairastanut syömishäiriötä viimeiset kymmenen vuotta. Langan toisessa päässä tyvipalaa kohtasi hiljaisuus. Tyvipala sai lääkäriajan. Lääkäri lähetti psykologille. Psykologi jutteli tyvipalan kanssa tunnin ja kysyi: - Mitä sä nyt täältä tulit niinku hakemaan? Tyvipala vastasi hakevansa työkaluja siihen kuinka tätä ongelmaa voi hallita. Psykologi vastasi: - Kuule sulla on ne työkalut itsellä, vaikutat fiksulta naiselta jolla ne on välillä vain vähän hukassa. Muuta tässä ei voida tehdä kuin kirjottaa resepti masennuslääkkeisiin. Tyvipala tyrmistyi! 10v kamppailun jälkeen hän uskaltautuu hakemaan apua ja ensimmäisenä ollaan tuputtamassa lääkkeitä!!! Tyvipala sanoi lääkkeille ei ja lähti ulos ovesta. Ulkona paistoi aurinko. Hän pysähtyi laittoi silmät kiinni ja huokaisi, tästä on siis yksin löydettävä tie ulos. Hän aukaisi silmänsä ja lähti päättäväisenä kävelemään kohti autoaan. Tuo tyvipala olen minä!
|
Dare to be different
Underground Model-kisassa etsimme oman tyylinsä ylpeydellä kantavaa ja asennetta omaavaa naista. Arkisto
December 2016
Kategoriat
All
|