.
En ole koskaan aikaisemmin miettinyt mikä minua koskettaa, mutta pohtiessani kysymystä pari päivää tajusin minua koskettavan aika monetkin asiat. Perhe, ystävät, eläimet, musiikki ja jopa elokuvat. Ilman elokuvia pystyisin ehkä elämään mutta muut mainitut asiat ovat minulle niin tärkeitä, että niitä voisi kutsua hapeksi keuhkoissani. Pieni koiravanhukseni saa minut aina hyvälle tuulelle ja jos olen surullinen tai kaipaan seuraa, soitan tai tapaan perhettä ja ystäviä. Jos kukaan heistä ei ole saatavilla jäljelle jää musiikki. Istun pianon ääreen ja alan soittaa ja laulaa. Kanavoin pianon kautta kurjan mielentilan pois ja hetken päästä olo helpottuu. Nämä kaikki saavat minut raivostumaan, nauramaan hysteerisesti, hymyilemään ja itkemään, mutta hienoa on juuri se, miten asiat koskettavat minua kaikissa eri tunteiden väreissä.
0 Comments
Olen kuullut yltiöpaljon tarinoita lapsuudestani. Olen aina painanut pää kolmantena jalkana eteenpäin, ja kuka minua ikinä joutuikaan vahtimaan, sai kokea kauhun hetkiä ja hengästyä. Tapaturma altis rämäpää, se minä olin ja olen yhä. Yksi ehkä hauskimmista tarinoista jota yhä kerrotaan ystäville ja sukulaisille sijoittuu lämpimään Espanjaan. Olin noin kolme tai neljä vuotias ja istuimme ystävien ja sukulaisten kanssa syömässä paikallisessa ravintolassa raskaan rantapäivän jälkeen. Olimme nauttineet hyvät ateriat, mutta kuten aina, lasten sokerihammasta kolotti. Minulle ja kymmenen vuotta vanhemmalle serkulleni tilattiin siis komeat jäätelöannokset. Ne tulivat pöytään ja aloin kahmia jäätelöä suuhuni. Serkkuni rupesi kuitenkin ihmettelemään annoksen pohjalle johtavaa pilliä. Hän maistoi ajatellessaan siellä olevan suklaakastiketta. Minäkin ehdin imaista pillistä kunnon suullisen ja purautin päätäni. Serkkuni katsoi vanhempiamme ja tokaisi että tämä on pahaa. Muut maistoivat ja totesivat kauhukseen sen olleen likööriä. Siinä kohtaa katseet kääntyivät minuun. Seisoin keskellä ravintolaa hiekkaämpäri päässä ja lapio sekä harava käsissäni. Rummutin päässäni olevaa ämpäriä ja aloin laulaa Pientä Ankanpoikasta. Humalassahan minä raukkaparka olin. Siltä seisomalta äitini lähti kanssani hotellille päin. En suostunut istumaan rattaissa, vaan sen sijaan juoksin nurmikolle ja aloin kiskoa ruohoa irti maasta viskoen sitä ilmaan ja syöden sitä. Yritin myös kiivetä palmuun. Seuraavana aamuna herätessäni sanoin kuolemattomat sanat äidilleni: ”Minulla on jano…” Nykyään hoen sitä kuitenkin ennen kuin naukkaan likööripaukun. Tästä reissusta viisastuneena kysymme aina mitä jälkiruoat sisältävät, jos ne ovat otsikon ”Drinks and Desserts” alla.
Heisan! Olen Turkuun opiskelujen perässä muuttanut Porilainen, ja nimeltäni tietty Jenna Turpeinen, tai vaihtoehtoisesti ”taiteilijanimeltäni” Demonia Vendetta. Rääväsuiseksi ja hulluksi ihmiset ovat minua pruukanneet kehua, mutta haukkuvat välillä myös mukavaksi tyypiksi. Harrastuksia minulla on ollut pienestä pitäen satutanssista painonnostoon, ja viimevuosina tärkeimmät ovat/olivat nyrkkeily, teatteri, sukellus ja musiikki. Opiskeluiden takia kuitenkin vain musiikille jäi aikaa, eikä ihme, kun olen nokkani tunkenut jo omaan ainejärjestööni emännäksi ja Axelbandeniin puheenjohtajaksi. Alternative malleilun olen löytänyt vasta pari vuotta sitten. Tällekin harrastukselle olen etsinyt aikaa sieltä sun täältä. Vaikka kehittymisen varaa on, olen alkanut nauttia kameran edessä pönöttämisestä yhä enemmän. Kisaan hain mukaan muuten vain. Ajattelin kokeilla taas onneani, koska viime kesänä se suosi minua sen verran että sain tittelin Vuoden Porilainen Muija 2015 ja olin Tuskassa perjantain kuningatar. Hivenen häkeltynythän oli olo, kun sain tietää mukaan pääsystä myös UGM 2016-kilpailuun ja iloisesti otin tiedon vastaan. Seuraavaksi silti pukkasi stressi paikalle pääsystä. Onneksi kuitenkin pari ystävää ja uusi kilpasisar tuttavuus olivat hyvänä matkaseurana. Sunnuntain kuvaus sujuikin sitten vauhdikkaasti. Lähtö oli kymmenen aikaan Turusta. Paahdoimme Tampereelle hakemaan kilpasisaren ja siitä suoraan kuvauspaikalle. Siellä alkoikin hervoton hulabaloo meikki- ja hiuspaniikilla höystettynä. Homma sujui kuitenkin mukavan sutjakkaasti, kunhan oli saanut itsensä valokuvattavaan kuntoon ja uudenkarhean mekon päälle korua unohtamatta. Leidejä tepsutteli ympäri ämpäri kuvauspaikkaa ja piikkikorot kaikuivat käytävillä, kunnes yhtäkkiä koko touhu olikin jo pistetty pakettiin. Päivästä jäi hyvä maku suuhun ja uusi kokemus muisteltavaksi. Voi vain toivoa, että Pieksämäella törmätään. Olisi mukavaa, jos kisaan pääsy edistäisi malleilu harrastustani. Enemmän kuvauksia ja miksei katalogitöitäkin. Se toisi mahdollisesti myös positiivista julkisuutta bändillemme, Freakensteinille, jossa yhä laulan Porissa. Voitto olisi upea saavutus, mutta katsotaan mihin rahkeeni riittävät! Kuvat: Alpertti Rieskjärvi/ Ruoste Productions
Vaatteet: Underground store & piercing studio Korut: Koruharakka Paikka: Tansisali Lutakko, Jyväskylä |
Dare to be different
Underground Model-kisassa etsimme oman tyylinsä ylpeydellä kantavaa ja asennetta omaavaa naista. Arkisto
December 2016
Kategoriat
All
|