.
Se olisikin jo kolmannen blogipostauksen aika ja aiheena on tarina lapsuudesta. Mulla on ollut ihan superhyvä lapsuus ja saan kiittää siitä mun vanhempia. He ovat tähän päivään asti aina kannustaneet ja tukeneet mua missä millonkin, eikä mun ole ikinä tarvinnut pelätä, että hyväksyyköhän ne nyt tätä tai tätä juttua. Olen ollut jo ihan pienestä tytöstä asti kiinnostunut itseni laittamisesta ja tietty taiteellisuus oli jo sillon mukana. Maalasin ja piirsin, väritin värityskirjoja, rakentin Legoilla, muovasin muovailuvahoilla, tanssin ja lauloin, ja muistan että pääsiäisenä maalattiin munia ja jouluna koristeltiin piparitalo. Kaikki tällainen oli mulle todella mielekästä ja tykkäsin tehdä näitä asioita yksin ja esitellä sitten lopputulokset vanhemmille. Vaatetusalalle olisin varmaan jo pienenä ajautunut, ainakin tykkäsin stailata itseäni. Olin myös tosi tarkka siitä, miten vaatteet on päällä. Aina kun lähdettiin talvella ulos ja mut oli saatu tumpattua pipoa ja rukkasia myöten valmiiksi, kävi usein niin, että tunsin pienen rypyn legginseissä ja sittenhän piti riisua jokaikinen vaatekappale päältä, jotta saatiin taas kaikki vaatteet silosiksi ja suorina päälle.
Näin vanhempana oon tosi ilonen, että mun on annettu tehdä kaikkea tätä. Sain tehdä asioita mistä tykkäsin, eikä mua yritettykään laittaa minnekään harrastuksiin, mihin en näyttänyt mitään kiinnostusta. Sen sijaan sain toteuttaa itseäni ja nykyään varsinkin äiti on tosi innoissaan ja kiinnostunut mun meikkailuista, uusista tatuoinneista ja pyytää mua mukaan vaateostoksille. Huippua!
0 Comments
Kaikki alkoi jo silloin ennen 90-luvun puoliväliä, kun muutimme syntymäkaupungistani Joensuusta tänne Iisalmeen. Kun menin leikkimään hiekkalaatikolle ja kommunikoimaan muiden paikalla olleiden lasten kanssa aikuiset nauroivat minulle! Puhuin nimittäin Pohjois-Karjalan murretta. Tästä olin pahoittanut mieleni mennyt sisälle ja sanonut vanhemmilleni että haluan takaisin kotiin. Kyllä sitä sitten tänne Savoon kotiuduttiin.Ohessa kuva minusta alle 4-vuotiaana, jolloin olin poikatyttö ja mekot ei paljoa kiinnostaneet. Koitti peruskoulu aika. Siellä erotuin jo alaluokilla muista kokoni puolesta. Olin kaikkia päätä pidempi ja näin ollen muutenkin isompi ja siitähän se kiusaaminen taas lähti käyntiin.. Yläluokilla kiusaaminen oli pahimmillaan: olin hevari. Pukeuduin mustaan, oli niittejä sekä ketjuja ja aina kuulokkeet korvilla josta kuului milloin mitäkin metallimusiikkia tai raskaampaa rockia. Olin niitä harvoja tyttöjä, jotka olivat erilaisia. Ränkädänkät (rokkarit) oli aina jotain huutelemassa. Kiusaaminen oli lähinnä henkistä. Opettajat tajusivat asian vasta yhdeksännen luokan viimeisellä viikolla että minusta oli tehty pila piirros saatanan palvontaan liittyneenseen monisteeseen kääntö puolelle. Tämä moniste oli jaettu koko luokalle. Sain samaisena vuonna vuoden hevari kunniakirjan koulussa. Olin ylpeä siitä. Yläasteen päätyttyä lähdin taide lukioon. Siellä oli aivan ihanaa. Sait olla oma itsesi ja kukaan ei siitä kiusannut. Sama linja jatkui vielä ammattikoulussakin. Tällöin ompelin itselleni ensimmäisen kellomekon ystäväni avustuksella. Näin aikuisiälläkin tulee vastaan vielä arvostelua ja kritisointia tyyliin liittyen, mutta sitä osaa jo käsitellä aivan eri tavalla kuin yli 10-vuotta sitten. Kova paikka minulle oli kun sanottiin että et ole pin-up. Niin mietin kauan: mikä minä olen? Tarvitseeko minun olla mitään? Minä olen minä! Minä olen rohkeasti ja ylpeästi erilainen ja pukeudun sekä näytän sille mikä minusta tuntuu sillä hyvälle. Olkaa kaikki rohkeasti sellaisia mikä itsestä tuntuu hyvälle ja omalle! Jatkaakseni samaa kotimaisuus teemaa lapsuuden muistoni liittyy, kuten arvata saattaa, lehmiin. Niihin elämäni rakkaimpiin eläimiin ja työkavereihini. Niiden kanssa sitä on rinnakkain eletty suunnilleen heti kun on synnytys osastolta kotiutettu eli muistoja löytyy. Huonoja vain silloin kun ne armaat karvakorvat sattuivat sairastumaan tai kun se oma lellikki lähti teurasautoon, sitä itkun määrää. Yhden siitä valtavasta valikoimasta eritellen muistan erään kevään kun sattui syntymään sellainen rotu risteytys vasikka. Oli se vinkeä ilmestys, harmaa kuin aasi, ja tietysti siitä tuli se minun lempi vauva, väkisin sen itse nimesinkin, Sassy. Alusta lähtien vaadin äidiltä että se olen muuten minä joka sen juottaa ja hoitaa, mun pentu! Eikä se äidin auttanut kun antaa herätä ennen kukon kiekasua että kerkeän Sassyn varmasti juottamaan ja rapsuttelemaan. Vähäkin kun alko kiinteä eväs maittamaan, päitset pennulle päähän ja eikun ulos viemään sitä syömään vihreetä ja pieru pukkia juoksemaan. Jossain vaiheessa sitä pystyi käyttämään kävelyllä kuin koiraa konsanaan, säyseästi se perässä seurasi kun emonaan piti. Sen kanssa meni niin kauan rattoisasti ennenkuin se kasvoikin niin isoksi ettei se enää alle 10 vuotiaan käsissä pysynyt, silti, minun pentu, alusta loppuun. Nykyäänkin töistä löytyy aina niitä lellikkejä, jotkin vain painuvat mieleen, eikä hetkeäkään etteikö ne saisi hyvälle tuulelle kun isot pöhköt painautuvat kylkeä vasten tyyliin "vähän tarttis rapsutuksia saada, et viitsis?".
Muistellessani lapsuuttani, nousee väkisinkin hymy huulilleni. Minut täyttää lämmin, onnellinen ja riemun täytteinen olo. Kuulen korvissani ystävieni ja sisarusteni hilpeän naurun ja muistan miltä kesänurmikko tuoksui, leikkiessämme päivät pitkät ulkona. Muistan joitain tuoksuja, jotka muistuttavat minua paikoista, jotka olivat tai ovat minulle rakkaita. Erityisesti muistan miltä mummulassa tuoksui mummun paistettuja kauhea kasa lettuja. Muistan miltä mammalan kuistilla tuoksui syksyisin pusseihin kerätyt omenat. Muistan miten kylmältä ja ikävältä lumipallo tuntui kasvoja vasten, kun isoveljeni oli päättänyt sellaisen minua kohti viskata. Muistan miten kivaa oli leikkiä kavereiden kanssa tuntitolkulla ulkona, kiipeillä puissa ja rämpiä lumihangissa. Olen ollut onnekas saadessani kokea ihanan lapsuuden. Ihanan lapsuuden täynnä leikkejä, likaantumisia ja mielikuvitusta. En osaa eritellä yhtä lapsuusmuistoa, koska niistä niin moni on minulle tärkeitä ja iso osa minua. Kaikkia muistoja kuitenkin yhdistää yksi tekijä; läheiset ihmiset. Perheeni, lähisukulaisemme ja omat kaverini kuuluvat lähestulkoon joka ikiseen hyvään muistoon, joita minulla on. Olemme yhdessä kokeneet surua ja menetyksiäkin, mutta en halua kirjoittaa niin henkilökohtaisista asioista, saatikka avata vanhoja haavoja. Selaillessani vanhoja valokuva-albumeita, tajusin olleeni pienenä aikamoinen linssilude. Olen siis ilmeisesti jo pienestä pitäen tykännyt tunkea naamaani näkyviin. Hauskaa ja ehkä hieman noloakin oli huomata myös se, että olen viihtynyt aika vähissä vaatteissa pienenä kotosalla. Monessa kuvassa veljeni ja siskoni ovat täysin pukeissa ja minä toikkaroin menemään pelkissä alushousuissa. No mihinkäs sitä muuttuisi, alastomuus ei ole ollut ongelma minulle silloinkaan niin miksi olisi nykyisinkään (en tosin toikkaroi vanhempieni kotona ihan pikkuhoususillani enää)! Olisi ollut hauskaa jakaa videoita, joita olemme pienenä parhaan ystäväni kanssa tehneet, mutten tiedä missä ne mahtavat nykypäivänä sijaita. Pelkään pahoin, että ne kummasti löytyvät jommankumman mennessä naimisiin ja saamme naamat punaisena katsella juhlavieraiden naurun säestämänä lapsuuden pelleilyjämme. Meillä oli siis tapana kuvata erilaisia elokuvia ja musiikkivideoita, joissa esiinnyimme itse. Muistan miten aina kannoimme ystäväni isän omistamaa isoa ja painavaa videokameraa pitkin heidän pihaansa ja keksimme mitä ihmeellisimpiä tarinoita näyteltäväksi. Parhaiten minulle on kuitenkin jäänyt päähän video, jota häpesin aikanaan todella paljon. Oli tarkoitus lipsynkata Anastasian kappaleeseen, mutta tullessani huoneeseen vetkuttaen epämääräisen ”seksikkäästi” (lue todella nolosti) jokin kummallinen verkkopaita päällä, oli levy vahingossa väärä ja hetkutinkin Batmanin tunnarin tahtiin. Muistan vieläkin miten paljon minua hävetti kun ystäväni alkoi räkättää täysillä eikä naurulle tullut loppua. Nykyään osaisin nauraa tälle videolle varmasti yhtä kovaa kuin ystäväni, mutta itse tilanteessa se ei ollut kivaa. Olen pitkään ajatellut, että olen ollut ujo lapsi, mutta näin jälkeenpäin olen tajunnut, että en kyllä ole ollut. Olen ollut vaikka minkälaisissa jutuissa mukana, laulanut, tanssinut, näytellyt ja taiteillut. En koskaan silti löytänyt juuri sitä omaa juttua, vaikka olin vähän kaikessa hyvä. Silloin en vielä voinut edes aavistaa, millaisiin esiintymiskuvioihin näin vanhempana päätyisinkään. Välillä epätoivon ja pahimman stressin hetkinä toivoisin pystyväni palaamaan lapsuuteeni. Silloin kaikki oli niin huoletonta, ei ollut kiirettä, ei töitä, ei velvollisuuksia. Silloin kesälomat olivat lomailua varten, ei kesätöitä. Silloin syntymäpäivillä syötiin herkkuja ja pelattiin pelejä eikä lähdetty baariin oluelle. Silloin kaikki isovanhempani olivat elossa ja suurin suru syntyi siitä, ettei saanut haluamaansa barbieta joululahjaksi. Onnekseni olen saanut pitää rakkaan perheeni ja monta hyvää ystävää, sekä tietenkin kaikki ihanat muistoni lapsuudesta. Valitsin kuviksi ihanan kesäisiä ja iloisia kuvia itsestäni, sillä mielestäni nämä kuvat kuvastavat hyvin minua. Näiden kuvien myötä toivotankin kaikille oikein hyvää kesän jatkoa ja toivottavasti ne kesäsäät saapuisi pian (muuten juhannuksena Nummirockissa voi olla yksi hyvin hytisevä tytteli)!
Rakkaudella Miss Sassy Fierce Tässä piti ihan istua persuuksille ja miettiä omaa lapsuutta. Samalla viereen istui myös äiti jolta tenttasin itsestäni, aikaa on tovi kulunut siitä kun olen hiekkalaatikon reunalla istunut ja tehnyt hiekkakakkuja. :) Otin myös puhelimen korvalle ja soitin kummitädilleni Paltamoon jossa oon suurimman osan lapsuudestani vietellyt ukkilassa maalla :) <3 Tätini sanoja lainaten " oot ollu sellanen kilihakka tyttö joka on ollut menossa joka paikkaan etkä oo ujostellut ketään" :) Serkut on minua 3-6 vuotta vanhempia ja niiden perässä oon koittanut pysyä ja änkää joka paikkaan vaikkei mun seura oo sillä hetkellä "kiinostanut" mutten ole kuitenkaan pienuuteni antanut häiritä :D Eläimet on ollut aina miulle tosi tärkeitä joten oon raahannut milloin minkälaista metsän eläintä mukana, siipirikko lintuja,sisiliskoja yms. Paras mikä minulla on jäänyt mieleen, kun olin yksin leikkimässä kotini lähellä olevalla purolla. Huomasin kuinka jokin söpö marsua muistuttava otus ui pitkin puroa ypöyksin. Ajattelin että koska minulla ei ollut sillä hetkellä leikkikaveria päätin kopata kaverin kainaloon ja juosta kotiin näyttämään uutta lemmikkiäni ;) :) Iloisin mielin vein ystäväni ensin parvekkeelle ja sen jälkeen kiiruhdin keittiöön hakemaan porukoitani ja heidän kahvilla olevaa kaveria katsomaan söpöä karvapalloani !! Parvekkeella äidin naama on kuin haamun nähneellä. MIKSI IHANA MARSUNI EI MIELYTTÄNYT ÄIDIN SILMIÄ? :O "hyi vie pois se täältä,mistä sinä nuita elukoita raahaat tänne?" "äiti se on marsu ja se ui yksin tuolla" isän kaveri tuumi: "ei se kyllä ole marsu Karoliina,se on vesirotta" Siinä sitä ihmeteltiin miten olin sen saanut tuotua kotiin ilman puremisia ,muttei se purrut kertaakaan.:) Toki siinä vedet silmissä piti luopua ystävästä, toivotin sille hyvää matkaa ja tavataan taas :) <3 Lapsuudessa minulla oli muutamia hyviä ystäviä jotka ovat säilyneet tähän päivään asti <3 Vesipyssyleikit ja barbien päiden irroittelut on vaihtunut hauskojen kommelluksien muisteluun.:D <3 Rakas pikkuveljenikin on ollut osallisena pieneen piruuden tekoon että varmaan edelleen näkyy pikkujalan kuva erään rappukäytävän edustalla vasta valetulla portailla xD Olen minä jotain muutakin kuin vain jekkuja tekevä tyllerö. Se taitaa olla se mun herkkyys joka kulkee minussa matkassa aina ja se lujuus jolla mie oon puolustanut heikompia sekä,lohduttanut surullista. Eikä ole koskaan ollut ongelma lainata tuntemattomalle olkapäätä. Vaikka se elämä ei aina olekkaan ollut niin ruusuista niin en tiedä oisinko se ihminen kuka nyt tänä päivänä olen jos en olisi saanut kokea myös niitä surullisia asioita <3 Kaikella on tarkoituksensa. No mutta jatketaan eikä vaivuta synkkyyteen :) Koska lähes jokainen tyttö pukee mekkoja päälle niin ei ole mikään kummallisuus jos äiti etsii tyttöä ja löytää sen sitten pukeutuneena vaatekomerosta 39 korkkareissa iso kukkamekko päällä puolinaamaa sotkettuna huulipunaan kuvitellen olevansa maailman kaunein prinsessa :) Olinhan aina tykännyt selailla valokuvia oikein vanhoja mustavalkeita joissa mummoni kauniisti keikisteli ihanissa mekoissa,ja silloin jo tiedostin että halusin olla yhtä naisellinen kun joskus olen iso tyttö ♡ Niin siinä on sitten käynyt, Auto harrastukset ja pinup tyyli astuivat kuvioihini, se on ollut vahvasti osa minua koko elämän ja kipinä on lyönyt lapsuudesta asti. Viime kesänä osallistuin ensimmäiseen kisaani Pinup Kainuu 2015 , oli mahtavaa olla yleisönsuosikki ja ensimmäinen perintöprinsessa!😊 Kiitos siitä ♡ Olisi niin paljon hyviä kommelluksia kerrottavana mutta jätetään ne vielä arkistoon ja palataan asiaan♡ 😉😘 Kiitos sinulle kun luit pienen tarinani 😘 Rakkaudella: Pikku Karoliina Olen kuullut yltiöpaljon tarinoita lapsuudestani. Olen aina painanut pää kolmantena jalkana eteenpäin, ja kuka minua ikinä joutuikaan vahtimaan, sai kokea kauhun hetkiä ja hengästyä. Tapaturma altis rämäpää, se minä olin ja olen yhä. Yksi ehkä hauskimmista tarinoista jota yhä kerrotaan ystäville ja sukulaisille sijoittuu lämpimään Espanjaan. Olin noin kolme tai neljä vuotias ja istuimme ystävien ja sukulaisten kanssa syömässä paikallisessa ravintolassa raskaan rantapäivän jälkeen. Olimme nauttineet hyvät ateriat, mutta kuten aina, lasten sokerihammasta kolotti. Minulle ja kymmenen vuotta vanhemmalle serkulleni tilattiin siis komeat jäätelöannokset. Ne tulivat pöytään ja aloin kahmia jäätelöä suuhuni. Serkkuni rupesi kuitenkin ihmettelemään annoksen pohjalle johtavaa pilliä. Hän maistoi ajatellessaan siellä olevan suklaakastiketta. Minäkin ehdin imaista pillistä kunnon suullisen ja purautin päätäni. Serkkuni katsoi vanhempiamme ja tokaisi että tämä on pahaa. Muut maistoivat ja totesivat kauhukseen sen olleen likööriä. Siinä kohtaa katseet kääntyivät minuun. Seisoin keskellä ravintolaa hiekkaämpäri päässä ja lapio sekä harava käsissäni. Rummutin päässäni olevaa ämpäriä ja aloin laulaa Pientä Ankanpoikasta. Humalassahan minä raukkaparka olin. Siltä seisomalta äitini lähti kanssani hotellille päin. En suostunut istumaan rattaissa, vaan sen sijaan juoksin nurmikolle ja aloin kiskoa ruohoa irti maasta viskoen sitä ilmaan ja syöden sitä. Yritin myös kiivetä palmuun. Seuraavana aamuna herätessäni sanoin kuolemattomat sanat äidilleni: ”Minulla on jano…” Nykyään hoen sitä kuitenkin ennen kuin naukkaan likööripaukun. Tästä reissusta viisastuneena kysymme aina mitä jälkiruoat sisältävät, jos ne ovat otsikon ”Drinks and Desserts” alla. Kun katselen omia lapsuuskuviani, näen omasta mielestäni ihastuttavan androgyynisen lapsen. Minun annettiin olla oma itseni. Ihan yhtä lailla myllersin pitkin metsiä partion mukana kuin leikin Barbieillakin. Hametta en suostunut päälleni kuitenkaan laittamaan, ja pyysin lyhyttä tukkaa aloittaessani koulun koska pulpetin ylle kumartuessa polkkapituus tuli ärsyttävästi silmille. Joskus tuntemattomille ihmisille tämä tuotti hankaluuksia. Kävi useamman kerran niin, että kun koulun kanssa mentiin uimahalliin, minulle annettiin ensin avain miesten puolelle. Piti käydä erikseen pyytämässä oikea avain. Vaatekauppojen myyjät lähtivät ensin tarjoamaan aina poikien vaatteita. Ei siinä mitään, itseasiassa ne itselleni mieluisemmat värit niistä yleensä löytyivätkin. Joskus en päässyt leikkeihin mukaan, koska ”me leikitään vaan tyttöjen kanssa”. Eräällä partioleirillä särjin yhden tytön sydämen, koska en ollutkaan poika. Hän oli kuulemma ollut ihastunut minuun, koska olin ollut kivoin poika jonka hän oli ikinä tavannut. Yläkouluikäisenä aloin vasta kasvattaa pidempää tukkaa, käyttämään meikkiä ja pukeutumaan vähän naisellisemmin. Lukiossa ollessani kävin koulua korkeissa koroissa, pitkissä hameissa ja kireissä korseteissa. Joillekin sen ajan tutuilleni tulikin yllätyksenä kun lukion jälkeen vaihdoin korsetit ja korot valtion vihreisiin. Minut lapsesta asti tunteneille tämä tuskin oli mitenkään ihmeellistä. Nykyään laittaudun vain harvoin kunnolla. Käytännössä näen vaivaa vain kuvausten, tapahtumien tai juhlien takia. Kotona hengailen ja töissä käyn edelleen vähässä meikissä ja mieluiten rennot housut ja huppari päällä. Kuvauksia varten laittautumiseen menee helposti 2-3 tuntia. Kun ajattelee millainen olin lapsena, voi olla vaikea kuvitella, miten nyt sitten malleilen hyvinkin naisellisena. Roolejahan nämä ovatkin. Ei se pieni lapsi ole mihinkään kadonnut. Hän vain näyttää välillä erilaiselta. Minä olen yhä minä. - Iiriva
Vaikka meikkaan päivittäin, laitatan ripseni, ja kiharran tukkaa, on minusta todella vaikea jakaa tyylivinkkejä. En ole koskaan tykännyt tai osannut neuvoa toisia enkä tiedä haluaisinko edes. Tyylini on omani ja olen oppinut itse meikkikikkani ja parhaaksi kokemat niksit ihan täysin kokeilemalla ja onnistumalla. Tyyli on myös minulle enemmän kuin vain tietyt osa-alueet ja rutiinit joita suorittaa joka päivä. Tyyli on kokonaisuus, joka muodostuu ulkonäöstä, vaatetuksesta, persoonasta ja asenteesta muita kohtaan. Tyylikäs nainen on nainen, joka ei ole vain kaunis ulkoa vaan myös sisältä. Oman tyylini perusta on itsevarmuus. En ole aina ollut itsevarma ja minulla on ollut itsetunto-ongelmia. Olen vaihdellut tyyliä laidasta laitaan ja hakenut itseäni teinivuosien ajan. Olen kuunnellut kritiikkiä, niin hyvää kuin pahaa ja oppinut kokeilujeni kautta tärkeimmän asian: näytä siltä kuin itse haluat. Leikkauta tukkasi sellaiseksi kuin itse haluat. Käytä paljon meikkiä jos itse niin haluat. Pukeudu seksikkäästi jos tunnet itsesi seksikkääksi. Oma hyvä olo menee muiden miellyttämisen edelle. Itsevarmuus kasvaa iän myötä, kokemusten, epäonnistumisten ja onnistumisten kautta. Itsevarmuus kasvaa myös ihmisestä itsestään. Tietenkin kehut ja huomio voivat lisätä sitä, mutta sen on tultava itsestä. En halua, että tästä tulee mikään itsensä ylistämisteksti tai saarna, puhun vain kokemuksesta ja omasta hyvästä olosta. Minusta itsevarmuus on kauneinta mitä nainen voi yllään kantaa. Tästä syystä esimerkiksi rakastan burleskia, koska esiintyjät ovat itsevarmoja vaikka omistavat täysin erilaiset vartalot ja kasvot sekä taustat. Burleskissa ei häpeillä omaa itseään vaan itsensä rakastaminen näytetään ilon ja juhlan kautta kaikille muille. Viimeistään burleskin löydettyäni tajusin, että hitto mä olen upea nainen jos vain itse niin ajattelen. Kun puhun itsevarmuudesta, en tarkoita sillä itseään täynnä olemista ja muita nenän vartta pitkin katsomista. Välillä jos kuvailen itseäni itsevarmaksi, saan kuulla, että olenko joku itserakas ämmä. Ei, en ole. Vaikka rakastankin olla minä, on minussakin virheitä ja kohtia, joista en pidä. Minullakin on heikkouteni ja epävarmuuden hetkeni, mutta niiden kanssa tulee oppia elämään. Heikkouksien myöntäminen ja niiden kanssa sinut oleminen on osa itsevarmuutta. Itsevarmuuden lisäksi toinen ”tyylivinkki”, jonka haluan jakaa, on niinkin klassinen kuin hymyily. Niin kuin seksisymboliksikin noussut edesmennyt Marilyn Monroe sanoi:
A smile is the best makeup any girl can wear. Pari viikkoa sitten sain kutsun kuvauksiin parin tunnin varoajalla. Tiedossa oli vain tila, mutta valmista teemaa ei ollut. Ensin hiipi pieni muotoinen paniikki; ei päälle laitettavaa ja hiukset nutturan jäljiltä. Ajatuksissani vaatekaappiani läpi käyden sain idean että vaatteiden suhteen voisin hieman hullutella ja kokeilla jotain erillaista ja ei aina niin pin-up juttuja. Yksi kehätyttö kehäasuista joka jäi käyttämättä ja halloweeniksi tekemäni asu. Entäs hiukset? Toisessa asussa oli päähine niin päädyin joka tyyliin sopiviin kiharoihin. Näinpä tyyli vinkkini on ne toisista niin ihanat ja toisia niin vihastuttavat kiharat. Kiharoiden tekotapoja on monia niin kuin kihara tyyppejäkin. Tässäpä vinkkejä korkkiruuvikiharoihin, jotka itselläni kestää seuraavaan pessun ja sopivat tyyliin kuin tyyliin, koska niitä on helppo muunnella erilaisiksi kampauksiksi. Nukkemaiset korkkiruuvikiharat piippausraudalla eli lämpökihartimella. Jos hiuksesi suoristuvat tai pörrööntyvät helposti, föönaa pohjalle jokin pohjatukituote (muotovaahto). Muista että vastapesty hius voi olla vaikeampi kihartaa kuin toisen päivän tukka! Pinnoita kiharrettava osio sumuttelemalla lämpösuojasuihketta tai lämpösuojavoiteella (sopii normaaleille ja vahvoille hiuksielle). Näin saat napakamman kiharan. Avaa klipsi ja vie kiharrin hiusten latvaan. Napsauta klipsi kiinni ja lähde pyörittämään hiusta laitteen ympärille pystysuorassa kohti tyveä. Hiusosio rullautuu laitteen ympärille. Pidä muutama sekunti ja vapauta. Hiuskiinne kannattaa suihkuttaa heti valmiiseen kiharaan yksitellen, eikä odottaa että kihartaa ensin koko pään. Hiuskiinteen valinnalla voit vaikuttaa siihen, haluatko korostaa hiusten mattaisuutta vai kiiltoa. Älä suihkuta lakkaa liikaa äläkä liian läheltä, sekin voi suoristaa kiharan. Kiharavoidetta/vahaa voi laittaa kiharaan (sormilla vetäen ylhäältä alas asti) kiharruksen jälkeen, mutta tuote ei saa olla rasvainen, se suoristaa kiharan. Kiharoita ei kannata harjata, vain haroa käsillä hieman auki. Kihara muovautuu niin pitkään, kuin hius on lämmin. Älä siis harjaa tai haro auki lämmintä hiusta. Kuvaukset meni todella hyvin ja oli ihana kun sain irrotella ja tehdä jotain erilaista kuin koskaan ennen.
Kuvaaja Heikki Sarkala https://www.facebook.com/HJSPhotoGrapher/?fref=ts Instagram #saikkiherkala DIY Clothes.Saimme tosiaan kirjoittaa tekstin tällä kertaa omasta tyylistä tai antaa jonkinlaista tyylivinkkiä. Itse sitten päätin hieman lähteä pois mukavuusalueeltani ja pitkästä aikaa tuunata vanhan farkkupaidan uuteen kuosiin. Tosin se on farkkuliivi koska olen joskus kerennyt saksimaan siitä hihat veke sillä tarkotuksella, että siihen saisi jotain piristystä mutta jostain kumman syystä se olikin jäänyt kaapinpohjalle, mutta nyttenhän sille sitten viimein tulikin käyttöä! Koska maalaus on aina ollut lähellä sydäntäni, niin päätin tehdä sabluunan paidan selkäpuolelle. Alkuun toki tuskailin että minkä sitä sitten maalaisi, kun on niin paljon hienoja vaihtoehtoja, mutta kiitos internetin, löysinkin oikein hyvän mallin jonka halusin tehdä, nimittäin Bettie Pagen! Koska minultahan uupui näitä oikeita työvälineitä niin jouduin hieman käyttämään mielikuvitustani, eli sabluunapaperin sain leivinpaperista jonka iskin television näytölle kiinni ja siitä sitten lyijykynä vain sauhuamaan ääriviivoja pitkin. Sabluunaveitsi sentään löytyi, vaikka olikin hieman tylsähkö, mutta sain kuitenkin ääriviivoja pitkin paperia käännellen leikattua semi siististi itselleni valmiin sabluunamallin paitaa varten, ja sitten ei tarvitsekkaan kun pistää valmis pohja paitaan kiinni ja sitten maalauksen voikin aloittaa. :) Varovainen toki kannattaa olla jotta maali ei mene yli, mutta yleensä sekin on helposti korjattavissa, tai vaihtoehtoisesti kun sabluunanmalli on paidassa kiinni, niin voi lyijykynällä vaikkapa hahmotella paitaan ääriviivat sabluunapaperin avulla ja sen jälkeen vasta aloittaa maalaus. (Maalit olin btw ostanut löytöliiteristä ihan muutamalla eurolla ja näiden kokonais kuivumisaika on n. 72h, joten en ihan huomenna lähtisi pitämään liiviä päällä jotta maalaus ei mene pilalle.) Tosiaan kun olin saanut Bettien maalattua valmiiksi niin tulikin mieleen, että jos vielä hieman jatkaisin pientä tuunausta, kun kerran tässä vauhtiin päästiin, ja löysinkin vanhan helmikaulakorun jota en ollut vuosiin käyttänyt, ja sain idean että kun sitä kaulakorua kuitenkin riittää niin voisin laittaa hihoihin roikkumaan koristeeksi pienet pätkät siitä.
Leikkasin korun puoliksi, laitoin helmet yhteen ja otin neulaa ja lankaa ja pienen väkerryksen jälkeen helmet roikkuivatkin jo olkapäillä ja farkkuliivi oli valmis! :) Vaikka tässä lähdinkin ns. Mukavuusalueeni ulkopuolelle niin tämä vaatteiden tuunaus on yllättävän mukavaa, vaikka välillä meinasikin hermot mennä, varsinkin kun helmien kanssa väkersin, mutta kyllä suosittelen tälläisiä tuunaus juttuja kaikille jotka vähänkään tykkää käsitöistä! :) |
Dare to be different
Underground Model-kisassa etsimme oman tyylinsä ylpeydellä kantavaa ja asennetta omaavaa naista. Arkisto
December 2016
Kategoriat
All
|