.
'' Humans are not the only animals trying to survive each day.'' Minua koskettaa ja ennen kaikkea vihastuttaa se, miten ihmiset voivat ottaa kesän ajaksi kissan jonka talven tullen jättävät yksin mökille paleltumaan. On se heidän mielestään pienenä niin söpö ja lutunen, mutta kun se kasvaa parissa kuukaudessa isommaksi ja kesä loppuu niin ei sitä voi mökiltä kotiinkaan viedä. Syksyn ja talven mittaan eläinsuojat yleensä täyttyvät huonovointisista kissoista. Monet jättävät myös kissansa leikkuuttamatta ja kissa saattaa tehdä muutamat poikaset ja silloin ongelma tuplaantuu. Monet kissat eivät myöskään tule toimeen kerrostaloasunnossa, mikä on varmasti yksi syy siihen miksi kissa mielummin jätetään mökille oman onnensa nojaan.
Netissä pyörii paljon videoita missä ihmiset ympäri maailmaa pelastavat huonovointisia kissoja ja hoitavat ne kuntoon. Niitä ei voi katsoa ilman liikuttumista. Kun minä olin vielä pieni, otimme vanhempieni kanssa muutaman vuoden ikäisen kissan, nimeltä Sipi. Olin silloin itse maksimissaan 10-vuotias. Kissa oli tottunut elämään kerrostaloasunnossa mistä pääsi kuitenkin pihalle silloin tällöin juoksemaan. Meillä kerrostaloasunnossa ollessaan kissa halusi tietenkin koko ajan ulos, joka oli hieman mahdotonta keskellä kaupunkia. Maukumisesta ei kuitenkaan tullut loppua, joten veimme sen mökille. Mökillä Sipi juoksenteli vapaana ulkona, sisällä ja kantoi tupaan hiiriä ja oli selvästi onnellinen. Kun kesä alkoi olla ohi, annoimme Sipin naapurillemme jolla on iso maatila vieressä. Sipi sai siellä lämpimän tuvan, ruokaa ja hoivaa ja ennenkaikkea juoksennella vapaana kun mieli tekee. Kävimme kissaa muutaman kerran katsomassa ennekuin sen aika jätti. Vaikka tiesin että kissa meni hyvään kotiin, niin kyllä se silti sydämestä vei palan pois. Tuntuu kauhealta kun jotkut voivat vaan hylätä oman lemmikkinsä ilman minkäänlaisia tunteita. Tulee jo suru puseroon pelkästä ajatuksesta kun joku jätetään heitteille oman onnensa nojaan. Oli se sitten ihminen tai eläin. On tärkeää ottaa vastuu eläimestä ja hoitaa sille hyvä ja oikeanlainen koti jos itsellä ei olekkaan mahdollisuuksia sellaista antaa.
0 Comments
En ole koskaan aikaisemmin miettinyt mikä minua koskettaa, mutta pohtiessani kysymystä pari päivää tajusin minua koskettavan aika monetkin asiat. Perhe, ystävät, eläimet, musiikki ja jopa elokuvat. Ilman elokuvia pystyisin ehkä elämään mutta muut mainitut asiat ovat minulle niin tärkeitä, että niitä voisi kutsua hapeksi keuhkoissani. Pieni koiravanhukseni saa minut aina hyvälle tuulelle ja jos olen surullinen tai kaipaan seuraa, soitan tai tapaan perhettä ja ystäviä. Jos kukaan heistä ei ole saatavilla jäljelle jää musiikki. Istun pianon ääreen ja alan soittaa ja laulaa. Kanavoin pianon kautta kurjan mielentilan pois ja hetken päästä olo helpottuu. Nämä kaikki saavat minut raivostumaan, nauramaan hysteerisesti, hymyilemään ja itkemään, mutta hienoa on juuri se, miten asiat koskettavat minua kaikissa eri tunteiden väreissä. Haluan tekstilläni kertoa ihmisille sen että vaikka elämässä on suuria menetyksiä,hyviä ja huonoja kokemuksia, kaikella on tarkoituksensa kasvattaa meitä ihmisenä. Joihinkin asioihin emme voi vaikuttaa ja jos voimme se kaikki lähtee itsestään. Oli kamalan vaikea alkaa kirjoittamaan siitä mikä minua on tässä elämässä koskettanut koska olen herkkä ja vahva ihminen samaan aikaan ja minua koskettaa päivittäin jokin asia. Aloin miettiä lapsuuttanni ja sitä kuinka joka ilta kirjoitin päiväkirjaan päivän tapahtumia, huomasin siellä yhden asian niitä lueskellessa, se ettei elämäni ole ollut ehjä kaikilla tavoin. Sieltä löytyi onnellisia hetkiä mitä olimme kaveriporukassa tehneet tai perheen kesken mutta myös paljon yksinäisyyttä jotka olin aina silloin kirjoittanut runoiksi tai omalla hassulla tavalla rukouksiksi vaikken sen kummemmin tietynlaisiin asioihin uskokkaan. Enkelit ovat aina olleet kuitenkin läsnä minun elämässäni jo pienestä asti. Minun tietyt aistit ovat vahvempia kuin toiset ja omalla tavalla olen kokenut aina olevani hassulla tavalla erilainen. ☺ Miks mä joskus kasvatin mun panssarin mun eteeni johtui siitä että mie 11- vuotiaana menetin mun yhden rakkaimista ihmisistä, hän oli mun ukki. Se opetti minulle paljon hienoja asioita,sillä oli syli aina auki kun oli pahamieli, antoi lapselle lapsen tyylillä neuvoja kuinka mä elämässä tulen pärjäämään. Mikä parasta kun itkut oli itketty ukki haki fazerin sinistä❤💋 Mun pohja elämältä vaan tippui kuin suru uutinen tuli ettei tätä maailman parasta ukkia enää ollut. Kuka minun kanssa nyt teki puukäsitöitä, milloin saisin herätä enää siihen pottupuuron tuoksuun jonka ukki teki mielettömän hyvin, ja se tuoksu tulee edelleen nokkaan kun asiaa muistelee, kuka minun kanssa syö sylttyä ja silliä ruisleivältä:D kuka minulle sanoo "Karoliinani mun" ❤ Ukki❤ Mie tiedän että se on mun rinnalla aina vaikkei sitä "ihmisolentona" näekkään. Mun oma perheeni oli hajoammassa silloin samaan aikaan vanhempani pistivät lusikat jakoon. Enkä mä enää tiennyt missä mun kuuluisi olla. Mulla oli kuitenkin ystävät jotka tukivat ja perhe vaikka se oli särkynyt. Mä en tarvinnut sääliä keneltäkään mun oli jatkettava elämää vaikka siinä vuosien varrella mie menetin myös ystäviä tuon puoleiseen ja elämä oli muutenkin villiä aikaa niin hyvässä kun pahassa ❤ Elämässäni on tapahtunut paljon vaikeita asioita tämänkin lisäksi ,etten itseni kuin muidenkaan haavoja sen enempää repimällä ,tule tähän kirjoittamaan niistä sen enempää ja kunnioitus sille!❤ Jossain vaiheessa sitä ihminen pysähtyy ja mun isoin pysähdys tapahtui 28.7.2012 kun mun rakas poikani tupsahti maailmaan.❤ Mun pikku prinssi sai nimekseen Unto , oman ukin mukaan koska tiedän että siitä miehestä on tarinaa kerrottavana ja haluan että tarinat elävät ❤ Me ihmiset ei olla yksin asioiden kanssa vaikka se joskus siltä tuntuukin. Mun ympärillä on paljon ihmisiä jotka ovat olleet tukena hyvinä ja huonoina hetkinä ja en ole aina muistanut tarpeeksi kiittää, mutta kiitos teille kaikille jotka olette mun elämässä ja jaksatte jatkossakin olla♡ Tehdään elämästä huippu hauskaa ja ollaan toistemme tukena! 😊❤ Mun motto "kuolleet opettavat eläviä" ❤💪💋 Rakkaudella: Lady RedLav Muffin Nyt olisikin jo aika viimeiselle blogipostaukselle – aika on todella rientänyt! Tämän kerran aihe olikin itselle aluksi haastava, sillä en halua alkaa liian henkilökohtaisista asioista kertomaan näin julkisesti. Mieleeni tuli kuitenkin aihe, joka on tärkeä ja josta haluaisin kirjoittaa enemmänkin. Ja vaikka tämä liittyykin nyt ulkoiseen olemukseen, toivon että huomaat homman syvällisemmän merkityksen. Tämä asia koskettaa mua, tämä asia ärsyttää mua, tämä asia on lähellä mun sydäntä. Mä olen se, joka jaksaa puhua ulkonäöstä; meikeistä, hiuksista, vaatteista, kehonmuokkauksesta (siis ei niistä fitness-jutuista) ja kaikesta siitä hömpästä. Mä rakastan sitä! Mutta mä en ole vain sitä, en todella. Mulle on uudet ihmiset sanoneet kymmeniä kertoja yllättyneenä että "Hei, sähän olet mukava ja sydämellinen ihminen, ja tosi fiksu!". Myös mun vanhemmille on sanottu tätä vähintään yhtä usein jos ollaan esim. oltu samoissa juhlissa. Se että ihminen on suht huoliteltu yleensä, ei tarkoita aina ettäkö se olisi jäätävä bitch tai typerä bimbo. Jokaisella on oikeus näyttää just siltä kun haluaa ja tehdä keholleen just mitä haluaa. Tämän nyt luulisi olevan ihan itsestäänselvyys, mutta ei. Hiusten värjääminen shokkiväreillä ja hieman normaalia vahvemmin meikkaaminen on nykyään onneksi okei jo. Samoin lävistykset ja tatuoinnit on alkaneet olemaan asioita, joita lähes jokaisella on/on ollut tai ainakin lähipiirissä joltain löytyy. Hienoa! Mutta yhdistä nämä kaikki? Sua tuijotetaan. Liikaa meikkiä, vähennä niin olet kauniimpi. Sähän olet nätti ilman kaikkea tuota, miksi peität itsesi meikin taa? Kyllä sua vanhempana kaduttaa noista naamassa roikkuvista killuttimista jäävät arvet. Tatuointien ottaminen, kuten mainitsin, on nykyään jo fine. Se että sulla on kuva tai useampi kehossa, ei tarkoita että olet istunut linnassa tms. Mutta koko kehon peittäminen? No ei ole enää normaalia. Ei niin kannata tehdä, miltä sä näytät vanhanakin sitten? Korvia ei myöskään kannata venyttää, sä kyllä kadut tota muutaman vuoden päästä ja miltä nekin näyttää sitten vanhana? Mutta entäpä, kun otetaan puheeksi plastiikkakirurgia. Sitä ei vain hyväksytä suuremmilta osin. Olet automaattisesti idiootti, jota kiinnostaa vain ulkonäkö. Ihmetyttää erityisesti, miten paljon myös kehoaan enempi muokkaavat ihmiset ovat lyttäämässä näitä toimenpiteitä. Muokkaat sitä venyttämällä korvia, lävistämällä eri paikoista ja ottamalla siihen mustetta tai implantteja, mutta asia onkin yhtäkkiä aivan eri, kun implantit tulee rintoihin tai haluat poistaa jostain jotain. Jos olet jonkin toimenpiteen teettänyt ihan vain koska halusit, siitä ei kannata puhua isoon ääneen. Tää on musta väärin. Kyllä mä ainakin haluan, että voin sanoa ilman suurempia miettimättä, mitä toimenpiteitä olen teettänyt jos niitä joskus otan. Voisin jatkaa tästä aiheesta puhumista loputtomiin ja olenkin aina mielelläni keskustelemassa näistä asioista. Mulle kaikki tämä on keino ilmaista itseäni ja siksi niin tärkeää. Toivoisin, että tulevaisuudessa isompikin yleisö pitää juurikin esimerkiksi meikkaamista ja tatuointeja taiteena. Aina ei tarvitse toteuttaa paperille, sen voi tehdä ihollekin. Ihminen itse on taideteos - toiset koristelee sitä enemmän, toiset vähemmän. Se että on kiinnostunut ulkonäköjutuista, ei aina ole vain sitä pinnallisuutta. Ja olit sitten miten muokattu/tällätty tahansa tai ihan naturelli, olet juuri hyvä sellaisena. Siihen ei ole mitään sanomista kenelläkään.
Kansa on puhunut ja vuoden 2016 Underground Model -kilpailun finaaliin on nyt valittu yleisöäänien perusteella kuusi upeaa naista. Alla on vielä lyhyt esittely jokaisesta finalistista ja kilpailijan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan jokaisen blogitekstin, jonka kilpailija on tätä kisaa varten kirjoittanut. Kilpailun finaali käydään Big Wheels -tapahtuman iltabileissä 16.7.2016. Kilpailun voittajan valitsee 'etukäteen nimetty puolisalainen tuomaristo' (kuten he itseään kutsuvat) ja valinta perustuu blogikirjoituksiin, lavaesiintymiseen ja yhteistyökykyyn. Lisäksi kilpailussa palkitaan yleisönsuosikki Facebook-äänestyksen perusteella sekä bändinsuosikki, jonka valitsevat iltabileissä esiintyvät artistit.
Tulehan paikanpäälle jännittämään kuinka kisassa käy!Tarina lapsuudesta, nuoruudesta ja siitä mitä olen nyt. Mulla oli aivan mahtava lapsuus, sehän taiskin olla nytten tämän blogikirjoituksen teemana. Se jokin lapsuuden muisto. Jessus mulla on niitä hyviä muistoja niin paljon että en edes tiedä mistä alottaa. Alotanko siitä kun tehtiin pilasoittoja naapureille ja hypättiin puskaan piiloon, vai siitä kun yhdessä naapurien muksujen kanssa levitettiin koiranp***** juuri pesteyihin naapurin lakanoihin, vai siitä kun esitettiin Lasse lehtistä - Haluatko miljonääriksi - Ohjelman juontajaa ..:D Alkaa jo valmiiksi naurattaa nää jutut. Enivei, mulla oli ehkä maailman parhaimmat vanhemmat. Ne katteli mun karkaamisia lapsena, ja jopa teini-iässä. Jessus kun nyt miettii omalle kohdalle, ja katsoo omaa tytärtä, että mitähän sitä tuleva tuo mukanaan hänen kanssaan. Mun isä. Hän oli ihminen kenelle pystyin kertomaan teini-iässä tupakasta, joka vaa murahti ja tokasi, että lopeta se.. Hän joka tuli aina jollain tapaa vastaan. Isä joka oli maailman tärkein, Isä joka halusi vain hyvää, ja isä joka tiesi kuolevansa pian. Isä sanoi mulle että hän haluaa että olen onnellinen. No itsehän olin pieni kapinallinen vielä silloin, enkä ymmärtänyt, tai halunnnut uskoa, että sitä aikaa ei ole enään hänellä paljon jäljellä. Torstaina kävin vanhempieni luona, ja ajatuksissani kävi, että käyn halaamassa isää, mutta ajattelin että näen hänet kuitenkin seuraavana päivänä, koska niin oli ollut puhetta. Seuraavana päivänä sain elämäni pysäyttävimmän soiton, isä oli kuollut. Seuraavat 4kk mulla menikin semi sumussa koko mun elämä, mutta kaikki muuttui, kun 4kk isän kuoleman jälkeen tein positiivisen raskaustestin. Elämä alkoi jollain tapaa hymyillä minulle jälleen. Sieltähän syntyi pienen pieni rinsessa. <3 Jotain maailman kauneinta, enkä koskaan ollut tuntenut niin vahvaa rakkauden tunnetta. Se pieni käärö siinä vieressä, vain minä ja hän. Kävin läpi ajatuksia siitä, kuinka toimia, kun olen yksinhuoltaja, eikä lapsella ole minkäänlaista isähahmoa elämässä. Silloin aloin myös käymään läpi isäni kuolemaa. Koska sun elämä on muuttunut, ja sulla on se pieni käärö, niin siinä ei paljoon jää mahdollisuuksia. Sä päätät ryhdistäytyä kuitenkin sun lapsen takia, meet töihin, kouluun, ja saat vielä koulusta viimein ne paperit , tajuat että Hki:ssä ei oo sulle enään mitään tarjottavaa, otat unelmista kiinni ja lähdet menemään. Sä tajuat sen, että elämässä on paljon enemmän kun vain ne Helsingin-piirit. Sä muutat yksin vieraaseen kaupunkiin. Etit edes jotain seuraa. Oot yksin, kunnes hän tuli vastaan. Se ihminen jota mun lapsi nykyään kutsuu isäksi. Se on mun lapselle se tärkein. Se pieni ihminen juoksee hänen syliin, kun hän käy hakemassa lapsen tarhasta. Veri ei aina ole vettä sakeampaa. Mun lapsen silmistä voin nähdä sen ilon, mitä se isi voi tuoda, sen ilon mitä munkin silmistä paistoi kun itse näin oman isäni tulevan töistä. Tuossa on niin hyviä, kuin huonojakin juttuja, mutta pääasia että vastoinkäymisistä huolimatta ei vain pidä luovuttaa, vaikka siltä sillä hetkellä saattaisikin tuntua, sillä ikinä ei voi tietää mitä se elämä tuo tullessaan. Mulla paistaa viimein aurinko omaan elämääni vaikka se ei ole ollutkaan ruusuilla tanssimista. Mulla on viimein paketti koossa, ja isä olisi ylpeä musta. Heipä hei taas! Seuraavaksi kirjoitusaiheeksi meille annettiin jokin lapsuusmuisto/lapsuuteen liittyvä juttu. Miulle tää oli jotenkin erityisen vaikeaa, kun ei meinannut mieleen tulla niin minkäänlaista aihetta. Kysyin ystävältänikin apua, jonka kanssa olemme olleet lähes aina kavereita. Lopulta asioita ja muistoja alkoikin palautua mieleen. Etenkin lapsena tykkäsin piirtää todella paljon. Joka päivä. Teimme kavereiden kanssa koko huoneen kokoisia barbie-asuntoja, perustimme lukuisia bändejä, (unohtamatta biisien keksimistä), meikkasimme ja laitoimme hiuksia. Muistan kun varmaan jo hieman ennen kouluikää osasin laittaa huulipunaa katsomatta peilistä. Kuvasimme myös oman murhamysteeri-elokuvan ja rakensimme majoja. Olipa meillä myös oma salapoliisitoimistokin. Miusta oli myös tosi hauskaa pukeutua eri hahmoiksi/henkilöiksi. Illalla menin äidin luokse kyläilemään, ja kaivoin esiin vanhoja valokuva-albumeita. Ohessa siihen liittyvä kuvakollaasi.. Nykyäänkin rakastan naamiaisia/teemabileitä, pitäisi järjestää sellaisia useammin. Hauskaa olisi myös pukeutua vaikka peikoksi ja mennä metsään ottamaan kuvia. Kaikenkaikkiaan kaikki mielikuvitusta vaativa puuhailu oli, ja on edelleen mielekästä. Miussa on edelleen se sisäinen lapsi, joka tykkää tehdä tuollaisia asioita. Miksi sitä sitten aikuisena jotenkin tylsistyy? Lapsi on terve kun se leikkii, ja luulempa että aikuinenkin olisi onnellisempi, kun kaikki ei aina olisikaan niin vakavaa. Vaalikaamme siis meissä jokaisessa olevaa leikkisyyttä, ja herätellään pelotonta kykyä heittäytyä ilman turhaa häpeää!
-Julia Mä oon ollu koko elämäni ajan enemmän taiteilija, kun vaikkapa ydinfyysikko. Mä valmistuin just media-assistentiks, ja vuoden päästä oonkin valmistunu myös maskeeraajaks. Jo pienenä tyttönä mä kirjottelin omia kirjoja, sekä kuvitin niitä. Mä keksin näytelmiä, joita me mun siskon kanssa esitettiin meijän vanhemmille. Mä piirtelin sarjakuvia ja mä maalailin. Kuvis oli mun lempiaine koulussa, ja luovuutta löyty joskus ehkä turhankin paljon. Nyt mä päästän teidät kurkkaamaan tän taiteilijan elämää nuorempana, jopa vähän ehkä pintaa syvemmälle. En ollu ehkä mikään helpoin lapsi, yläasteajoista puhumattakaan. En ollu koskaan mikään mallioppilas, enkä muutenkaan paras koulussa. En ollu ehkä kaikkein järkevin, enkä käytöstapasin lapsi. Mä olin kuitenkin mä. Olin täysin oma itteni, enkä antanu muiden mielipiteiden häiritä mun elämää. Olin mitä olin, ja annoin mun läheisten tajuta sen että mä välitän. Kauheen paljoo en oo siis yheksässätoista vuodessa muuttunu, ehkä välillä tuntuu siltäkin, että oisin jääny sinne lapsen tasolle, hah! Oon osannu olla pienestä asti myös tosi itsepäinen ja ylidramatisoiva. Äiti on kertonu miten mä kaupassa menin keskelle lattiaa makaamaan ja huutoitkemään jos en saanu sieltä jotain haluamaani. Kun käytiin elokuvissa, mä huutoitkin siellä ääneen kun Bambissa tapahtu jotain surullista. Sirkuksessa mä huutoitkin, kun pelkäsin pellejä. Kun mulle yritettiin pukee ulkovaatteita, mä huusin ja mä itkin. Ainakin tunteet oon siis osannu näyttää avoimesti muillekin ihmisille. Osasin mä onneks olla ihan kivakin lapsi. Muistan varmaan ikuisesti, kun kerran äitin siivoillessa mä tahoin tehä äitille yllätyksen. Hain keittiöstä sen puhelimen, ja päätin pestä sen pesuvadissa. Äitiä kauan hyvin palvellut puhelin päätti sillon irtisanoo ittensä, vaikka hyväähän mä vaan tarkotin. Mun lapsuuden kohokohta oli varmaan sillon, kun mun pikkusisko synty. Olin just oppinu lukemaan, joten tottakai lueskelin Netalle kokoajan iltasatuja, aamusatuja, päiväsatuja... Kun Netta vähän kasvo, mä olin ihan superinnoissani siitä että mulla on nyt leikkikaveri kotona aina -epäilinkin äitin olevan jo vähän kyllästyny siihen jokapäiväseen "Mä käsken, sä tottelet" -leikkiin. Teletapit oli mun ihan ehoton suosikki lapsena. Mulla oli teletappiteltta, teletappivaatteita, teletappiastioita -ja tottakai teletappileluja. Nukkeja mä en oikeestaan koskaan omistanu, mutta pikkuautoja ja dinosauruksia niidenkin eestä. Pokemoneista tuli mulle myös lapsena lähes pakkomielle ja olin ihan varma että mullakin on vielä joskus oma lemmikkipokemon. Ei oo näkyny vieläkään, mut ehkä sit jonain päivänä ;). Ala -ja yläasteen välissä mulla alkokin menemään huonommin, ja masennuin pahasti. Mulla on takana laitosjaksot, ja tuhannet eri lääkkeet kokeiltavina niin nuorena. Musta on kauheeta ajatella, että niin pienellä tytöllä voikaan mennä niin huonosti, kun mulla sillon meni. Varsinkin kun kaikki tapahtu ihan yhtäkkiä. Parissa silmänräpäyksessä siitä voimakastahtosesta ja ilosesta pikkutytöstä tulikin niin apaattinen ja masentunu, lähestulkoon vihannes. Pari vuotta kestin sitä helvettiä, kunnes mä tein päätöksen. Päätöksen, joka ehkä pelasti mut. Päätöksen, jossa mä oon vieläkin pysyny. Päätöksen, jota en koskaan tuu katumaan, joka pitää aina. Mä päätin sillon seisoo pää pystyssä. Mä päätin että mä pärjään, ja mähän hitto vie oon pärjänny! Ehkä paremmin kun koskaan. Mä oo vahvempi kun ikinä, mä tiiän että mä pärjään aina. Mä kestän mitä vaan. Mä oon niin samanlainen, mutta myös niin erilainen kun sillon 19 vuotta sitten. Mä oon saanu niin paljon uusia kokemuksia alle kahessakymmenessä vuodessa, etten osaa ees kuvitella mitä kaikkee elämällä on vielä tarjottavana mulle. Mä oon tyytyväinen mun elämään, mä en ois koskaan pärjänny ilman mun perhettä, joka on aina ollu mulle kaikki kaikessa. Mä ihan oikeesti välitän. Se on asia, joka ei oo ainakaan missään vaiheessa muuttunu mihinkään, mähän oon loppujen lopuks se sama Nita joka mä olin syntyessäni, nyt vaan kymmenen kertaa vahvempana ja viisaampana. Tää kasvaminen vaan on tehtävä, joka ei koskaan tuu kokonaan päätökseen, aina on uutta opittavaa, uutta nähtävää ja ennen kaikkee uutta koettavaa! Kuulemisiin, pus! Rakkaudella Nita Halloota!
Meiän piti tällä kertaa kirjottaa tarina lapsuudesta, joten kerron vähän erikoisesta juhannuksesta yli kymmenen vuoden takaa... En muista tätä ite niin hyvin mut onneks äiti vähän autto muistelemaan. Oli siis juhannus (oisko ollu 2002) ja olin kotona mun äidin ja pikkuveljen kanssa. Me oltiin just laitettu yökkärit päälle ja oltiin menossa nukkumaan, kunnes jostain syystä meiän pihalle tuli mun kummisetä limusiinilla, noustiin sit sisään ja lähettiin extemporena mun toiselle kummisedälle viettämään juhannusta. Limusiinin sisällä oli mun iskä ja Technicolourin Jimi Pääkallo ja Gary (jos oikein muistan)... olivat muistaakseni just tulossa "Helmiä ja sikoja" elokuvan kuvauksista ja musta tuntuu, että edes itse luoja ei tiedä että mitä meiän iskä teki siellä autossa. Siinä pojat sitten soitteli akustista kitaraa ja lauleskeli viisi vuotiaalle yökkäri päällä olevalle Mirellalle limusiinissa. Harmi ettei tältä reissulta oo kuvia, ois ollu mahtavaa jakaa ne teidän kanssa. Näitä tarinoita kyl riittää niin paljon et voisin kirjottaa vaikka kirjan! Tällaset jutut on ollu mulle aina "arkipäivää", pienestä asti harrikka talleilla, treenikämpillä ja muilla vastaavilla pyöriessä tottunut siihen että jokanen ihminen on joko muusikko, motoristi tai muuten vaan "erikoisen" näköinen ja tämä niin sanottu normaalius on ollu mulle aina ihan vierasta. En vois ikinä kuvitella esimerkiksi mun isää ilman tatuointeja, pitkää tukkaa ja partaa tai äitiä pastellin värisessä jakkupuvussa. Seura on tehnyt kaltaisekseen enkä oo ikinä ees harkinnu että yrittäisin sulautua joukkoon ja oon ylpee siitä mitä mä oon, kenen joukossa oon kasvanu ja miten mut on kasvatettu. Lapsuus kuvia en tähän hätään saanu, mutta tossa kuva musta ja mulle tärkeimmästä ihmisestä eli mun äidistä! Mietin tosi pitkään mitä kertoisin lapsuudestani. Muistoja on monia, mutta ehkä kaikista ikimuistoisin muisto on se kun tämmöinen kaupunkilaistyttö sai oman lampaan. Vanhempani ostivat mökin kun olin päiväkoti-ikäinen ja siitä lähtien kaikki kesät ja koulujen kesälomat menivät mökillä aikaa viettäen. No sitten yksi kesä minä ja pikkuveljeni saatiin omat lampaat! Lampaat olivat yöt ja ne päivät kun emme käyneet mökillä aitauksessa. Päivät ne saivat juoksennella vapaana meidän perässä ja joutuivat mukaan jos minkälaisiin sirkusleikkeihin. Minun lampaan nimi oli Milla ja veljen lammas oli Minttu. Lampaat olivat tosi kesyjä ja söivät suoraan kädestä ja antoivat rapsutella. Muutaman kerran kun kävimme mökiltä poissa ja tulimme takaisin olivat lampaat karanneet aitauksesta. Pari kertaa sai kutsua ja rapistella leipäpussia niin lampaat sinkosivat jostain takaisin mökin pihaan. Syksyn tullen lampaat vietiin takaisin maatilalle mistä olimme ne lainaksi saaneet. Olen pienestä pitäen ollut tosi allerginen kaikille eläimille. Eikä kotiin ole voinut ottaa omaa lemmikkiä. Ulkona eläinten kanssa olo oli onneksi paljon helpompaa ja sen takia meille lampaat uskallettiinkin ottaa. Siksi tämä on ehkä yksi parhaista lapsuusmuistoistani! |
Dare to be different
Underground Model-kisassa etsimme oman tyylinsä ylpeydellä kantavaa ja asennetta omaavaa naista. Arkisto
December 2016
Kategoriat
All
|