.
Viimeisenä aiheena meitä pyydettiin kirjoittamaan asiasta, joka koskettaa. Aluksi mietin, että olisin voinut kertoa esimerkiksi koulukiusaamisesta. Siitä ei voi ikinä puhua liikaa. Totesin kuitenkin, että vaikka minua kiusattiin yläkoulussa niin pahasti, että vaihdoin koulua kokonaan, en jaksaisi enää palata siihen. Siitä on niin pitkä aika, ainakin 13 vuotta. Mitä sitä turhaan siitä puhumaan. Päätin siis kertoa jostain itselleni erittäin rakkaasta ja tärkeästä, ja asiasta joka koskettaa meitä molempia suuresti. Kutsuttakoon häntä vain nimellä M. Aion kertoa vähän M:stä ja minusta. Meidän tarinamme kun alkaa paikasta, jossa monien päättyy. Syöpäosastolta. M ja minä tapasimme alun perin armeijassa, mutta aloimme jutella kunnolla vasta, kun molemmat olivat nauttineet reservin auringosta jo pidemmän aikaa. M oli silloin syöpäosastolla. Hän oli ihan armeijan loppupuolella saanut tietää sairastavansa Hodginin tautia ja kotiutui suoraan sairaalaan. Aikaa kului ja hän kävi läpi lukuisia syöpähoitoja ja pitkiä sairaalajaksoja. Lopulta minä tulin kuvoihin mukaan, kun aloimme jutella netitse muuten vain. Meidän ensimmäiset treffimme olivat TAYSin syöpäosastolla. Minä matkustin silloisesta kotikaupungistani Helsingistä Tampereelle ihan niitä varten. Ensitreffimme olivat paikassa, jossa liian moni elämä sammuu liian aikaisin. Me kuitenkin olimme siellä, kuljimme käytäviä pitkin tippaletkuteline mukana ja joimme pillimehua. Se ei ole mikään tyypillinen ensitreffipaikka. Ei mukava. Saatika romanttinen. Mutta silti se oli meidän paikkamme, koska ei ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa. Siitä tosin saa aina juttua aikaiseksi, kuten nyt. Suomessa kuolee vuosittain yli 10 000 ihmistä erilaisiin syöpiin. Niin olisi voinut käydä myös M:lle. Muistan hänen olleen yhdessä vaiheessa karanteenissa, koska tavallinen flunssa olisi voinut viedä hengen. Minä olin kuitenkin hänen mukanaan läppärin välityksellä. Päivisin kävin töissä ja loppuillat istuin tiiviisti koneen ääressä, ollen jatkuvasti videopuhelussa M:n kanssa. Me puhuimme kaikesta. Joskus luin hänelle ääneen kirjaa, kunnes hän nukahti. Nyt siitä kaikesta on kulunut kuusi vuotta. Yli viisi vuotta on siitä, kun M sai terveen paperit. Silti kerran vuodessa koko hänen loppuelämänsä ajan pitää käydä tarkistuksessa. Aina saa odottaa, että vieläkö on terve, vai onko löytynyt jotain uudelleen. Vaikka syöpä on voitettu, se hiippailee alati pienenä varjona taka-alalla. M ei kuitenkaan pelkää syöpää. Minä pelkään. Nykyään joka kolmas sairastuu syöpään elämänsä aikana. Se voi vielä lopulta viedä hänet. Se voi viedä minut. Se voi viedä meidät molemmat. Tai sitten voin jäädä huomenna bussin alle. Mutta sitä elämä on. Me olemme tässä nyt ja elossa. Syyskuussa sanomme toisillemme tahdon. <3
<3:lla Iiriva
0 Comments
Leave a Reply. |
Dare to be different
Underground Model-kisassa etsimme oman tyylinsä ylpeydellä kantavaa ja asennetta omaavaa naista. Arkisto
December 2016
Kategoriat
All
|