.
Nyt olisikin jo aika viimeiselle blogipostaukselle – aika on todella rientänyt! Tämän kerran aihe olikin itselle aluksi haastava, sillä en halua alkaa liian henkilökohtaisista asioista kertomaan näin julkisesti. Mieleeni tuli kuitenkin aihe, joka on tärkeä ja josta haluaisin kirjoittaa enemmänkin. Ja vaikka tämä liittyykin nyt ulkoiseen olemukseen, toivon että huomaat homman syvällisemmän merkityksen. Tämä asia koskettaa mua, tämä asia ärsyttää mua, tämä asia on lähellä mun sydäntä. Mä olen se, joka jaksaa puhua ulkonäöstä; meikeistä, hiuksista, vaatteista, kehonmuokkauksesta (siis ei niistä fitness-jutuista) ja kaikesta siitä hömpästä. Mä rakastan sitä! Mutta mä en ole vain sitä, en todella. Mulle on uudet ihmiset sanoneet kymmeniä kertoja yllättyneenä että "Hei, sähän olet mukava ja sydämellinen ihminen, ja tosi fiksu!". Myös mun vanhemmille on sanottu tätä vähintään yhtä usein jos ollaan esim. oltu samoissa juhlissa. Se että ihminen on suht huoliteltu yleensä, ei tarkoita aina ettäkö se olisi jäätävä bitch tai typerä bimbo. Jokaisella on oikeus näyttää just siltä kun haluaa ja tehdä keholleen just mitä haluaa. Tämän nyt luulisi olevan ihan itsestäänselvyys, mutta ei. Hiusten värjääminen shokkiväreillä ja hieman normaalia vahvemmin meikkaaminen on nykyään onneksi okei jo. Samoin lävistykset ja tatuoinnit on alkaneet olemaan asioita, joita lähes jokaisella on/on ollut tai ainakin lähipiirissä joltain löytyy. Hienoa! Mutta yhdistä nämä kaikki? Sua tuijotetaan. Liikaa meikkiä, vähennä niin olet kauniimpi. Sähän olet nätti ilman kaikkea tuota, miksi peität itsesi meikin taa? Kyllä sua vanhempana kaduttaa noista naamassa roikkuvista killuttimista jäävät arvet. Tatuointien ottaminen, kuten mainitsin, on nykyään jo fine. Se että sulla on kuva tai useampi kehossa, ei tarkoita että olet istunut linnassa tms. Mutta koko kehon peittäminen? No ei ole enää normaalia. Ei niin kannata tehdä, miltä sä näytät vanhanakin sitten? Korvia ei myöskään kannata venyttää, sä kyllä kadut tota muutaman vuoden päästä ja miltä nekin näyttää sitten vanhana? Mutta entäpä, kun otetaan puheeksi plastiikkakirurgia. Sitä ei vain hyväksytä suuremmilta osin. Olet automaattisesti idiootti, jota kiinnostaa vain ulkonäkö. Ihmetyttää erityisesti, miten paljon myös kehoaan enempi muokkaavat ihmiset ovat lyttäämässä näitä toimenpiteitä. Muokkaat sitä venyttämällä korvia, lävistämällä eri paikoista ja ottamalla siihen mustetta tai implantteja, mutta asia onkin yhtäkkiä aivan eri, kun implantit tulee rintoihin tai haluat poistaa jostain jotain. Jos olet jonkin toimenpiteen teettänyt ihan vain koska halusit, siitä ei kannata puhua isoon ääneen. Tää on musta väärin. Kyllä mä ainakin haluan, että voin sanoa ilman suurempia miettimättä, mitä toimenpiteitä olen teettänyt jos niitä joskus otan. Voisin jatkaa tästä aiheesta puhumista loputtomiin ja olenkin aina mielelläni keskustelemassa näistä asioista. Mulle kaikki tämä on keino ilmaista itseäni ja siksi niin tärkeää. Toivoisin, että tulevaisuudessa isompikin yleisö pitää juurikin esimerkiksi meikkaamista ja tatuointeja taiteena. Aina ei tarvitse toteuttaa paperille, sen voi tehdä ihollekin. Ihminen itse on taideteos - toiset koristelee sitä enemmän, toiset vähemmän. Se että on kiinnostunut ulkonäköjutuista, ei aina ole vain sitä pinnallisuutta. Ja olit sitten miten muokattu/tällätty tahansa tai ihan naturelli, olet juuri hyvä sellaisena. Siihen ei ole mitään sanomista kenelläkään.
1 Comment
Oli vuosi 1998: tyttö oli yläasteella ja työskenteli koulun ohella kahviossa, kahviossa jonka hyllyt notkuivat herkkuja. Tyttö oli aina ollut perso makealle ja sellainen ”tyvipala” niin kuin isänsä sanoi, lyhyt ja leveä. Vapaa-aika kului suuressa ystäväporukassa, jossa yksi typyistä oli yli muiden. Siro ja niin nätti. Tyvipala ja typy olivat hyviä ystäviä. Vuodet kuluivat ja yläaste jäi taa, tyttöjen ystävyys syveni, aikaa vietettiin enemmän ja enemmän yhdessä. Pikkuhiljaa alkoi selvitä typyn salaisuus, siihen miten onkaan niin pieni ja laiha, kaikkiin niihin katoamisiin sekä ennen, että jälkeen syömisen ja siihen miten typy olikaan niin väsynyt aina, kuinka silmiä varjostivat tummat varjot. Tyvipala oli edelleen töissä kahviossa ja kaikki syödyt herkut jäivät lantiolle niin kuin purkka tukkaan. Typy edelleen vaan laihtui. Pojat tulivat mukaan kuvioihin yläasteella ja kukapa nyt tyvipalasta olisi ollut kiinnostunut? Päinvastoin vähän nälvittiin sieltä täältä. Tyvipala kehitti suojamuurin ja opetteli nauramaan itselleen muiden mukana. Se oli helpompaa eikä tuolloin suututtanut ketään asettumalla vastaan, vaan sai jäädä porukaan tai saanut lisää nälvimistä itkemällä asiasta. Tyvipala itki kotona yksin ja opetteli mukautumaan seuraansa ja miellyttämään muita. Samalla alkoi aterioita jäämään väliin ja kamalaa nälkää kun ei ikuisesti voinut vastustaa. Syötiin kaapit tyhjiksi kun mieli vihdoin antoi periksi. Sen jälkeen pahan olon seurauksena halailtiin pönttöä muutama tunti. Tyvipala oli edelleen tyvipala ja eräänä kauniina päivänä, ollessaan 18v, tyvipala teki poikaystävänsä kanssa testin, testin johon piirtyi ne kuuluisat kaksi punaista viivaa. Tyvipala oli raskaana! Raskausaikana tyvipala nautti elämästään täysin rinnoin, söi ihan mitä ikinä mieleen tuli ja puntari kipusi huimiin lukemiin, mutta olihan tyvipala raskaana joten sehän oli ok. Synnytyksen jälkeen tyvipala katsoi peilistä itseään ja purskahti itkuun, peilistä katsoi takaisin 100kg löllöä valkoista hyllyvää lihaa. Kukapa tuollaista haluaisi enää koskaan. Ajatus oli ennen kaikkea tuo, että kukapa tyvipalaa haluaisi, ei suinkaan se, että tyvipala ei itse viihtynyt kehossaan tai haluaisi olla terve. Ateriat jäivät väliin ja tyvipala tiputtikin vuodessa hurjan määrän painoa, sillä ettei syönyt, mikä onni ja autuus. Paino tippui mutta olo oli kamala. Väsytti ja heikotti, lapsen kanssa oli kuitenkin toimittava ja jaksettava. Mukaan hyppäsi sama kuvio kuin aijemmin. Nälkää ei voi ikuisesti vastustaa joten taas säännöllisesti tyvipala kuihdutti itseään kunnes mieli antoi periksi. Sen jälkeen syötiin kaapit tyhjiksi ja halailtiin pönttöä. Tyvipala sai toisen lapsen. Raskausaika meni huolehtiessa säännöllisestä ruokailusta ja paino ei noussutkaan niin hirveästi tällä kerralla. Kuitenkin kun tyvipala sairaalasta kotiutui, hän katsoi itseään peilistä ja vajosi nyyhkyttäväksi mytyksi lattialle, hän tiesi mitä on tulossa. Urakka aloitettiin seuraavana päivänä. Vihko täyttyi ruokapäiväkirjasta, suunnitelmista kuinka monta kaloria saa syödä ja kaikki suunnitelmista poikkeava tuli ylös samaa kautta mitä oli mahaan mennytkin. Nyt mukaan tuli myös juoksu. Tyvipala juoksi, juoksi ja juoksi. Tyvipala juoksi auringonpaisteessa, sateessa, vaunujen kanssa ja ilman, sisällä, portaissa, ihan missä tahansa ja missä olossa tahansa. Paino ei kuitenkaan laskenut sitä mukaa mitä tyvipala halusi, peilistä katsoi edelleen löllyvä valas jota kukaan ei koskaan voisi haluta. Huono parisuhde lisäsi tätä ajatusta tietysti. Tyvipalallehan oli jo yläasteelta saakka iskostunut päähän että kaikki mitä olet, on se miten muut sinut näkevät ja mitä sinusta ajattelevat. Kaikki hyväksyntä tulee ulkoa, omilla ajatuksilla ei ole väliä. Vaikka yrittäisitkin pitää sen oman pienen ajatuksen, tulee joku ja lyttää sen maahan miksi siis edes yrittää. Tyvipalan lapset läksivät päivähoitoon ja tyvipalan elämä liukui syöksykierteeseen. Aamulla lapset hoitoon. Juoksulenkki, suihku, ajatukset ruoassa pyörien, kunnes heikko hetki iski. Tyvipala kävi kaupassa, söi, oksensi, söi, oksensi, söi oksensi, siihen saakka kunnes lapset piti hakea päivähoidosta. Ilta meni lasten kanssa ja heidän tarpeistaan huolehtien. Muutaman kuukauden päästä tyvipala katsoi peiliin ja näki sieltä laihan typyn. Tyvipala ei ollut koskaan ollut näin laiha ja väsynyt, silmiä varjostivat tummat varjot ja elämä oli yhtä salailua, katoamista, valehtelemista lähimmilleen. Tyvipala keräsi kaiken rohkeutensa mitä koskaan ikinä voi pienellä ihmisellä olla ja soitti puhelun jota ei koskaan ajatellut soittavansa: - Tyvipala tässä hei. Lääkärille aikaa olisin vailla, jaa miksikö? Olen sairastanut syömishäiriötä viimeiset kymmenen vuotta. Langan toisessa päässä tyvipalaa kohtasi hiljaisuus. Tyvipala sai lääkäriajan. Lääkäri lähetti psykologille. Psykologi jutteli tyvipalan kanssa tunnin ja kysyi: - Mitä sä nyt täältä tulit niinku hakemaan? Tyvipala vastasi hakevansa työkaluja siihen kuinka tätä ongelmaa voi hallita. Psykologi vastasi: - Kuule sulla on ne työkalut itsellä, vaikutat fiksulta naiselta jolla ne on välillä vain vähän hukassa. Muuta tässä ei voida tehdä kuin kirjottaa resepti masennuslääkkeisiin. Tyvipala tyrmistyi! 10v kamppailun jälkeen hän uskaltautuu hakemaan apua ja ensimmäisenä ollaan tuputtamassa lääkkeitä!!! Tyvipala sanoi lääkkeille ei ja lähti ulos ovesta. Ulkona paistoi aurinko. Hän pysähtyi laittoi silmät kiinni ja huokaisi, tästä on siis yksin löydettävä tie ulos. Hän aukaisi silmänsä ja lähti päättäväisenä kävelemään kohti autoaan. Tuo tyvipala olen minä!
Minulla on parveke, jolla seistä,
takki johon voin kääriytyä, lapsi jota halata, miehiä eri tahoilla, kaikenlaisia. Minä elän elämää josta unelmoin nuorena. Unelmat täytyy toteuttaa, tuskat kestää, viinat juoda, vuokrat maksaa, köyhiä puolustaa, vaaleissa äänestää. Minä pidän miehistä, jotka kantavat taakkansa, perheensä, työnsä, tuskansa, vaivansa; eivätkä heittäydy heikoiksi. Minä pidän naisista, jotka käsittävät asiat ilman, että heitä on opettamalla opetettu, elävät eivätkä tuherra päiviään miesten selän takana. En ole täällä toistamassa vanhoja kuvioita. En ole täällä mikään lohtu tai satama. Pistän asioita alulle, vaikutan, liikun, vaihdan ilmettä. Minä olen köyhän makeinen, kirpeä, sinä muistat aina, ei nekku, eikä marenki. Minusta ei saa enempää kuin osaa ottaa, osaa tahtoa. - Arja Tiainen - Jos tämä kosketti sinua, silloin ymmärrät vähän myös minua. :) - Pauliina -
"Nauruasi vailla, olen se linnuton puu, Lehtiä täynnä, linnuton puu." Yksinhuoltajana nuorena äitinä uusi maailma avartui minulle tavalla jota en koskaan olisi osannut odottaa. Matka ollut haasteellinen tämän kuuden vuoden ajan minkä hän on ollut mukana elämässäni vai tulisko enemmän sanoa että minä olen ollut mukana hänen elämässä. Olen kasvanut ihmisenä niin paljon etten tunnista enää samaksi ihmiseksi kuin olin kuusi vuotta sitten. Ihmettelen monesti miten olen edelleen tässä tänä ihmisenä kuin olen; seisomassa pystyssä, hymyilen ja ehkä hiukan "myrsky" on jättänyt jälkensä mutta tässä olen, elossa.
Olen joutunut hyvästelemään kolme miestä elämästäni kaikki lyhellä aikavälillä kun kuolema on päättänyt heidät ottaa, ilman varoitusta, ilman syytä. Olen nähnyt miten yhdessä yössä se ihminen ihminen katoaa etkä enää koskaan saa kuulla hänen ääntä, et enää ikinä voi häntä koskettaa. Monesti olen joutunut hyvästelemään ja suremaan uudestaan. Olen tuntenut miten sydän yrittää epätoivoisesti täyttää kuoleman jättämää tyhjiötä joka kerta särkyen uudestaan surusta. Olen todistanut miten hauras elämä on, se voi alkaa tai loppua yhdessä sydämen lyönnissä. Olen nähnyt miten ihmiset tuhoavat itsensä juoden itsensä pullon pohjalle kunnes lopulta jäävät sinne ilman pois pääsyä. Olen yrittänyt auttaa ja nostaa ylös, kunnes vain lopulta he katoavat ja joudut itse katsomaan heitä lasin läpi. Olen kadonnut itseni pimeyteen tietämättä enää minne mennä, ilman suuntaa tai päämäärää. Olen tippunut syvälle vajoten kadottunut valon, ilon ja värit. Olen ollut sokea elämälle. Kunnes nousin valoon takaisin. "Jos kerrot rakkautesi niin perille löytävä on tämä tie. Jos tahdot oksalleni niin kasvatan viljavan paikan jossa linnuton, puu linnuton puu, ottaa varsillensa..." Tässä olen kuuden vuoden jälkeen, tuulen pieksemänä ja taivuttamana. Olen nähnyt miten asiat muuttuu nopeasti ja hitaasti. Olen huutanut, itkenyt, iloinnut, naurunut, pelännyt. Olen myrkyssä seisonut katkeamatta. Nyt on tyyntä myrskyn jälkeen, olen pystyssä, olen hengissä, olen elossa. Kiitos rakas poikani. Kun annoin elämän sinulle, sinä annoit elämän minulle jota en olisi koskaan voinut kuvitella saavani. Kuten mummoni on sanonut "olen tarkoitettu tähän maailmaan tuomaan valoa". Sinä seisot vierelläni, suurien oksieni alla turvassa. Minä en kaadu.
Klisee, mutta antakaas kun selitän. Onnelliset loput on keskeneräisiä tarinoita. Elokuvissa tiedät ettei se ole totta ja se aiheuttaa pientä vastarintaa tunnetilaa kohtaan… Mutta myönnä pois, kyllä se koskettaa. Erään tutkimuksenkin mukaan lapsi kestää tarinalta mitä vain, jos loppu on onnellinen. Onnellinen loppu kuittaa kaiken pahan: Bambin äidin kuolema, Simban isän kuolema… Disney on käyttänyt tätä faktaa hyväksi paljonkin.
Minua koskettaa selviytymistarinat, kun jokin paha on johtanutkin elämän onnellisimpaan hetkeen. Kuulla kun, joku kovia kokenut saavuttaa elämässään onnen.
Ei ole väärin uskoa onnellisiin loppuihin, mutta ne on uuden alkuja, joten et pakosti tunnista niitä. ”Loppu” on mielestäni väärä sana.
Onnellisuus koskettaa minua. - Nana Valkyria - Storybook endings, fairy tales coming true Deep down inside we want to believe they still do In our secretest heart, it's our favourite part of the story Let's just admit we all want to make it too (Carrie Underwood – Ever Ever After) Kateus ja itserakkaus. Nuo sanat kuvastavat hyvin tämän tekstin aihetta. Törmään omassa elämässäni näihin kahteen asiaan usein ja niitä tuleekin pohdiskeltua sitäkin enemmän. Mutta pitäisikö ihmisten kuitenkin katsoa asioita pintaa syvemmältä? Syy siihen, miksi valitsin tämän aiheen kirjoitettavakseni ei ole se, että olisin tähän kilpailuun osallistumisen tiimoilta saanut huonoa palautetta, vaan haluan pikemminkin tuoda esille sen, että omasta puolesta iloitseminen on ihan okei ja kateus toisia ihmisiä kohtaan taas turhaa. Pieni kateus on aina hyvästä, sillä se inspiroi olemaan parempi ihminen, mutta pahimmillaan se voi romuttaa koko persoonan ja vaikuttaa käytökseen vakavasti. Itse ainakin koen, että kateuden kohde on usein inspiroiva. Se, että mainostaa omia töitään, taidettaan, musiikkiaan tai mitä tahansa omaa tuotostaan, ei ole automaattisesti omahyväistä kerskuntaa.. Eihän sitä muuten saa ääntään kuuluviin jollei kerro muille, että tätä minä osaan? Monet yrityksetkin kaatuvat kuin seinään mainostamisen puutteen takia. Tietysti pitää käyttää hyvää makua ja järkeä mainostamisen kanssa, vaikka olisi kuinka innoissaan, nimittäin suomalaiset kun tulkitsevat tällaisen tyrkyttämiseksi ja itserakkaudeksi, valitettavasti. Menestys työelämässä, ihmissuhteissa, tavoitteissa ja harrastuksissa ovat asioita, joita kaikki havittelevat. Kukapa ei haluaisi tehdä työtä, josta saa paljon rahaa tai menestyä itselleen tärkeiden asioiden parissa, vaikkapa harrastuksissa? Kyse ei välttämättä ole siitä, että haluaisi elää suosiossa kaikkien tuntemana julkkiksena, vaan kyse on siitä, että haluaa elää onnellista elämää. Jokaisella ihmisellä (ainakin luulisin) on tavoitteita elämälleen. Joku voi haluta vaikka voittaa maailman mestaruuden jossain urheilulajissa ja jollekin toiselle riittäisi hyvin vakituisen työpaikan saaminen. Joku taas haluaa olla suosittu laulaja, kun taas toinen saa irti enemmän perinteisestä karaokesta. Lapsena sitä oltiin kateellisia kaverille, jolla oli uusi pehmolelu ja jonka itsekin halusi, mutta vanhemmat eivät sitä suostuneet ostamaan. Tuntui kuin koko maailma olisi murtunut - sen yhden lelun takia! Sitä oli valmis tekemään mitä tahansa, jotta saisi samanlaisen. Lopulta kuitenkin huomasi, että oikeastaan tämä oma barbienukke oli sittenkin ihan jees ja ei kestänyt kauaakaan, kun kateus kaverin pehmolelusta oli tiessään ja kaikki oli taas hyvin. Samaa tilannetta voisi verrata aikuisten kohdalla esimerkiksi tilanteeseen, jossa kaveri pääsee opiskelemaan alalle, jonne itsekin haluaisi, muttei päässyt huonompien arvosanojen takia. Sitä välttämättä on hetken aikaa kateellinen, mutta pyrkii silti olemaan iloinen kaverin puolesta ja olemaan onnellinen omista saavutuksistaan. Kateus on normaalia, kunhan se ei lähde yltymään hulluuden mittapuihin, esimerkiksi tiedän tapauksia, joissa kateus on johtanut kiusaamiseen. Miksi ihmiset kadehtivat toisiaan? Onko toisen puolesta iloitseminen joillekin niin vaikeaa, että pyrkii pilaamaan toisen ilon? Myönnän, että sitä on itsekin tullut kadehdittua toisten menestystä tai taiteellista lahjakkuutta, mutta olen aina pyrkinyt pitämään mölyt mahassani. Omalla kohdallani kateus kestää yleensä vain hetken, sillä olen tajunnut, että kaverin puolesta iloitseminen on paljon kivempaa kuin mököttää naama vihreänä. Voin nimittäin kokemuksesta sanoa, että toisen mielen pahoittaminen ei todellakaan tuo hyvää oloa itselle. Monesti sitä törmää tilanteisiin, joissa esimerkiksi joku kertoo iloisena jostain ihanasta kokemuksesta kumppaninsa kanssa, eikä kestä kauaakaan, kun joku tietty ihminen on jo piruilemassa kommenttikenttään. Yleensä kommentin sävystä voi jo päätellä paljon. Leikkimielinen vitsailu on täysin eriasia kuin pakonomainen kettuilu - pakko keksiä jotain ilkeää, jotta saa toisen kyseenalaistamaan hyvän mielensä ja ottamaan takapakkia. Menestys on asia, josta puhuminen määritellään usein itserakkaudeksi. "Katsokaa kaikki, voitin lotossa ja nyt aion lähteä kiertämään maailmaa voittorahoillani!". Itserakkaus on kuitenkin eri asia kuin omasta puolesta iloitseminen. Valitettavasti suomalainen yhteiskunta pitää itsekehua automaattisesti itserakkautena, mutta eikö varsinainen itserakkaus ole enemmänkin toisten huomioimatta jättämistä, toisen vähättelyä ja toimimista omaksi hyväkseen ajattelematta muita? Mielestäni on ihan okei kehua itseään ja olla iloinen omasta puolestaan, miksei siis jakaa omaa onnellisuuttaan myös muille? Kun osaa iloita muiden puolesta, on itselläänkin parempi olla ja siten saa muiltakin kehuja ja kannustusta, kun omalle kohdalle sattuu jotain kivaa. Ikävä kyllä oman menestyksen esille tuominen ei käy päinsä suomalaisten keskuudessa ja senpä takia sitä aletaankin kyseenalaistamaan. Jospa kaveri saikin hyvän kouluarvosanan vain siksi, että sattuu olemaan opettajan lellikki. Tietenkään ei ole vaihtoehto, että kaveri olisi tehnyt kovasti töitä kyseisen aineen eteen ja saa siksi hyvän numeron. Kaikista ei tarvitse pitää, eikä ketään tarvitse mielistellä. Eriävän mielipiteen saa aina kertoa, kunhan sen tekee fiksusti. Tyly töksäytys ja pään aukominen eivät ole kovin mieltä ylentäviä keinoja antaa palautetta, mutta sen sijaan rakentava ja asiallinen palaute tyydyttää kumpaakin osapuolta. Välillä on vain parempi olla sanomatta yhtään mitään. Monesti sanotaan, että ilkeitä asioita laukovat ihmiset ovat vain kateellisia, mutta toisaalta kyse ei välttämättä ole pelkästä kateudesta. Enemmänkin ihmiset ilkeilevät toisilleen siksi, kun itsellä on paha olla syystä tai toisesta. Ikään kuin yritetään pönkittää omaa mieltä paremmaksi lyttäämällä toinen. Homma ei kuitenkaan toimi niin. Väitän kuitenkin, että ilkeissä sanoissa on ripaus kateutta takana. Joku uskaltaa vaikkapa pukeutua näyttävästi ja saa siitä haukkuja ihmiseltä, joka itse pukeutuu harmaaksi hiirulaiseksi epävarmuutensa takia, mutta tosiassa haluaisi olla yhtä rohkea kuin tämä näyttävästi pukeutuva, muttei uskalla, koska pelkää saavansa haukkuja itse. Myönnän kadehtivani syvästi tiettyjä ihmisiä, erityisesti sellaisia, jotka menestyvät suurinpiirtein kaikilla elämänsä osa-alueilla, eivätkä tunnu koskaan epäonnistuvan. Totuushan on se, että kaikilla meillä on säännöllisin väliajoin murheita ja huolia, mutta niitä kaikkia ei tuoda esille. Facebookissa saavutuksistaan kertova onnellisen oloinen ihminen voi samaan aikaan olla riidoissa kaverinsa kanssa. Some kun ei aina kerro sitä täyttä totuutta ihmisestä. Haluan vain sanoa, että ihmisten tulisi olla onnellisia toistensa puolesta enemmän. Kun ajattelee positiivisesti muista ja kertoo toisille enemmän kohteliaisuuksia kuin haukkuja, saa itsekin enemmän hyvää takaisin, sillä miksi kukaan haluaisi kannustaa ihmistä, joka puskee kerta toisensa jälkeen maahan ja pahoittaa mielen? Niinpä. Ei kukaan. Ollaan siis positiivisella asenteella ja kannustetaan toisiamme! Kohdellaan toisia siten, niin kuin haluaisi itseäänkin kohdeltavan. - Satanica - Haluan puhua siitä millaista on olla parikymppinen nuori, toisaalta saa olla vielä villi teini, mutta toisaalta pitäisi olla jo niin aikuinen. Niistä kaikista sekavista ajatuksista, joita koen tällä hetkellä ja huomaan myös kavereideni kamppailevan samojen asioiden äärellä. Tällä hetkellä elän erittäin innostavaa, mutta samalla myös todella pelottavaa aikaa. Pitäisi itsenäistyä, pitäisi valita jatko-opiskeluiden tai työelämän välillä, pitäisi saada yritys menestymään niin, että elättäisi vaikeina aikoina itsensäkin tälläisellä erittäin haastavalla alalla. Samalla seuraan pääsykokeisiin monen monia tunteja laittaneita ikätovereitani, jotka tällä hetkellä kuumeisesti odottavat tuomiota korkeakoulupaikasta tai niitä, jotka miettivät suunnitelmaa B edessä olevalle välivuodelle. Tai niitä, jotka eivät vielä tiedä todellakaan mitä elämällään tekisivät. Teini-ikä ei ollut vielä mitään, silloin työelämä ja korkeakouluopiskelu tuntui olevan valovuosien päässä "sitten joskus lukion jälkeen". Tämä ikä se vasta pahin onkin, nyt pitäisi aikuistua ja tuntuu, että paineet jokaisella elämän osa-alueella sen kuin nousevat. Nykyään tuntuu, että pitäisi olla hyvä kaikessa, pitäisi hankkia täydellinen bikinivartalo, syödä kuukausittain vaihtuvien ruokatrendien mukaan orjallisesti, käydä 5 kertaa viikossa salilla, hankkia menestyvä työ, kouluttautua, löytää täydellinen puoliso, olla sitä, tätä ja tuota. Toisaalta taas arvostaa sitä mitä on, ottaa elämän rennosti ja kiireettömästi, mutta samalla pitäisi olla kiireinen, koska se nyt vain tuntuu olevan ahkeran ihmisen merkki. Jokaisen pitäisi olla jotain, keskiverto ei enää riitä. Ristiriitoja puskee joka suunnasta ja nuorena vielä jokseenkin epävarmana elämästä on vaikeampi luoda sitä omaa mielipidettä. Taloustilanne ei helpota yhtään. Kaikkialla puhutaan, ettei ole töitä, kouluihin on yhä vaikeampi päästä opiskelemaan, kaikki maksut nousevat ja missään nimessä ei kannata lähteä yrittäjäksi, ainakaan käsityöalan. Eihän se tietenkään kannattavin idea ole, mutta kyllä silläkin voi leipänsä tienata jos on valmis tekemään kovasti töitä. Onhan niitä kannustajiakin toki, mutta vähän. Haaveilen muutosta maaseudulta kaupunkiin, joka toivottavasti toteutuu tässä alku syksyn aikana. Samalla pelkään miten pärjään, saanko toista työtä, jolla takaan, että elän, saanko pyöritettyä yritystä siinä sivussa, järjestyykö työtilat, eteneekö ura ja kaikkea tälläistä. Lisäksi se, että onko kaikki sitten sitä mitä odotin, tuleeko olo, että eläisimpä vielä äidin helmoissa. Osaanko käyttää rahaa, osaanko varmasti hoitaa kaikki asiat. Monet nauravat mulle ja toteavat, että kyllä sä pärjäät. Pitäisi vaan uskoa, että pärjää ja uskoa siihen, että jonain päivänä vielä pystyn elättämään itseni tällä alalla ilman joka päiväistä pelkoa leivästä. Tiedän, että haluan ainoastaan tehdä töitä tällä alalla, joko yrittäjänä tai palkkatyössä puvustuksen parissa tai sitten molempia. Tai vaikka jotain muuta vaatetusalaan liittyvää kuten myyjän hommia ja sen lisäksi omaa mallistoa yrittäjänä. Jostain syystä en halua luovuttaa vain puskea vahvasti tulta päin. Jos se vaatii vuosia pienessä pelossa ja epävarmuudessa, se on sen arvoista. Aamulla telkkarissa oli positiivareiden perustaja, veloista positiivareiden keulahahmoksi vahvan uskon avulla. Vakuutteli uskon merkitystä yrittäjyydessä ja niinhän se taitaa olla. Vahvaa uskoa siihen mitä tekee. Jatko-opiskelu on toinen vaihtoehto. Sekin tuntuu pelottavalta, koska yrityksistä huolimatta paikka tuntuu olevan vielä kaukana. Ymmärrän hyvin, että lukion käyneet kaverini ovat turhautuneita, sillä taakkana paina kalliit valmennuskurssit, pääsykoekirjat, lukemista lukemisten päälle ja välivuosia. Viisaita ihmisiä, joilla on tahtoa päästä kyseisee kouluun, mutta silti ovet eivät ole vielä avautuneet. Toisaalta kaiken myllerryksen keskellä pitäisi ajatella, että sentään on tahtoa, suunnitelmia ja kaikki varmasti järjestyy joskus. Ja se, että parikymppisenä pitäisi olla vielä koko elämä aikaa, eikä kiire ole mihinkään. Välillä sitä vaan on vaikea uskoa, vaan ajatus on kaikki tänne nyt ja heti, muuten olet epäonnistunut. Vanhemmatkaan eivät aina ymmärrä millaista tunnemyrskyä ja ajatuksia tällä hetkellä pyörii päässä. Välillä tuntuu, että vaaditaan aivan liikaa ja valitetaan sellaisista asioista, jotka tällä hetkellä ovat aivan toisella sijalla elämässä. Minulle esimerkiksi muutama lisäkilo pudotetaan vasta sitten, kun muu elämä on vähän järjestynyt, koska tällä hetkellä muut asiat ovat niin vahvasti päällimmäisenä mielessä. Sitä on turha yrittää kaikkea samaan aikaan. Tälläisiä mukavia pieniä lisästressejä, joita ne läheisimmät ihmiset välillä pudottavat. Teksti vaikuttaa hirveän negatiiviselta, mutta kyllä minäkin odotan innolla tulevaisuutta, joskus vaan pieni pelkohirviö ottaa vallan. Yritän joka päivä miettiä, että päivä kerrallaan, kova työ palkitaan, pitää uskoa unelmiaan ja tehdä niistä totta. Asiat järjestyvät ja elämä on arvaamaton. Mieluummin odottaa iloisia yllätyksiä, uusia ovia ja mitä tulevaisuus tarjoaa kuin pelkää pahinta mitä voi tapahtua. Joten innolla uusia ihmisiä, kokemuksia ja avoimia ovia päin! Tsemppiä samoissa asioissa pyörivät. Liitteenä muutamia pari vuotta sitten otettuja kesäkuvia piristämään tätä viileää kesäkeliä! - Anette Ahokas - Pohdin pitkään mistä kirjoittaisin kun aiheeksi annettiin "Asia joka koskettaa". Omaa elämääni eniten koskettaviin asioihin lukeutuu koulukiusaaminen, johon päädyin, sillä koen ettei siitä aiheesta voi kirjoittaa eikä puhua liikaa. Vaihdoin koulua ensimmäisen kerran 1. luokan puolessavälissä välimatkan ja taksikyytejen takia. Uudessa koulussa muut lapset olivat jo tutustuneet ja jakautuneet porukoihin, joten muistan viettäneeni jo silloin paljon aikaa omissa oloissani. 2-3 luokalla alkoi kiusaaminen, olin se ärrä-vikainen ryssä, jonka kanssa kukaan ei halunnut eikä saanut keinua. Koulukirjojani piiloteltiin pattereiden väliin, lempimukini löytyi roskiksesta ja kaikki mitä sanoin oli koko luokalle vitsi. Pysyin usein käytävällä opettajan tuloon asti ja tämän huomattuaan, toiset oppilaat kävelivät kerta toisensa jälkeen ohitseni potkaissen muka vahingossa. Jälkeenpäin olen miettinyt että miten 2-3 luokkalainen osasi huutaa minulle ryssää? Äitini on liettuasta, enkä ollut sitä huudellut pitkin kyliä. Miten 9-vuotias lapsi osaa yhdistää liettualaisen äitini ryssä-nimittelyyn? Mahtoiko vanhemmilla oli oma osansa minun kiusatuksi joutumisessa? Uskon että tässä vaiheessa sain elämääni myös vahvistusta. 9-vuotiaana sain oman ponin, Vickyn, jonka avulla hevosharrastus potkaistiin kunnolla käyntiin. Ratsastustunnit ja valmennukset, muutamat naapurinlapset ja eläimiä pullollaan oleva maalaismaisema olivat varmasti suuri syy siihen ettei negatiiviset muistot ole jääneet päällimäisiksi. Asuimme tosiaan pohjoisessa, Oulun seudulla 4. luokan talveen asti. Samalla kun koulussa oppilaat kiusasivat minua, naapurimme tekivät koko perheellemme. Milloin oli kaivettu salaojaputkia valuttamaan sulavedet meidä pihaan, milloin roikuttiin aidalla ja heiteltiin kaljatölkkejä koira-aitoihin että voitaisiin soittaa poliisit haukkumisen takia. Jos ratsastimme tielle, naapuri kaasutti kohdallamme yrittäen säikyttää ponia. Oli myös kertoja kun kotiin tullessamme poliisit odottivat pihassa, sillä naapurista oli soitettu että koiramme juoksevat vapaana, poliisit olivat kyllä jo tässä vaiheessa todenneet koirien olevan suljettuna ja asukkaiden olevan töissä. Seurasi siis muutto pois. Äiti halusi etelään, joten vuokrasimme tutultamme Vantaalta asunnon, sillä oman paikan etsiminen olisi helpompaa etelästä käsin. Vantaalta en muista suoranaisesti kiusaamista, tietysti jäin ulkopuoliseksi, sillä oli taas tullut uuteen kouluun kesken lukukauden. Kiusaamista en silti kokenut. Kieroon kyllä katsottiin kun ensimmäisinä päivinä kyselin uusilta ihmisiltä pyörein silmin "alakko nää mua??" mikä tosiaan oulussa tarkoitti ihan leikkimistä/ajan viettämistä yhdessä :D Viidennen luokan syksyllä löysimme hevosten ja koirien pitoon sopivan paikan Ypäjältä, Suomen hevospitäjästä. Sain jälleen potkua hevosharrastukseen. Luokkamme oli pieni, 9 poikaa ja 2 tyttöä. Tutustuimme nopeasti ja kiusaaminen oli todella vähäistä, jos sitä edes oli. Helvetti pääsi uudestaan irti vasta yläasteella. Yhdeksännen luokan pojat sulkivat koulun ovet kasvojeni edessä, sillä eihän tämä koulu ollut ryssille. Olin lihava, ruma, ryssä ja ärrä-vikainen. Opin nopeasti tuntemaan nämä nimitykset ja sisäistin ne täysin, en ollut minkään arvoinen. Kun yksi yhdeksäsluokkalainen tyttö teki kiusaamisestani valituksen rehtorille, jouduimme vain yhden pojan kanssa kansliaan. Poika kielsi kaiken, ja rehellisesti, alle kahdessa minuutissa hänet päästettiin luokkaan ja kaiken lisäksi pahoittelujen kera, hän kun oli joutunut kallista opiskeluaikaa tuhlaamaan näin pienen asian takia. Minulle rehtori sen sijaan piti pidemmän puhuttelun, joka päättyi lauseeseen "ymmärrätkö Susanna, että jos sinä näytät tuolta, että sinua saa kiusata, sinua tullaan aina kiusaamaan." Kahdeksannesta luokasta en osaa kertoa tarkasti, kävin läpi anoreksia/bulimia -kierteen, masennuksen, ja ukin kuoleman, aloitin tupakoinnin ja ryyppäämisen reippaasti vanhempien "nuorien aikuisten" seurassa ja koulukiusaamien loppui. Todennäköisesti uusi seura sai aikaan pelkoa. Tosin viimeisin "kiusaamistapaus" sattui vielä tämän jälkeen. Paikallisen grillin pihassa kolme vuotta vanhempi nuori miehenalku ilmoitti grillin penkkejen olevan suomalaisille, istuin alas enkä ollut kuulevinani. Seuraavaksi kuulin saatanan ryssää ja päähäni tyhjennettiin 3 litran peltipurkki täynnä tumppeja, tuhkaa ja vettä. Tämä selittää miksi en tänäpäivänääkään siedä tuhkakuppien hajua. Koen kasvaneen terveeksi nuoreksi aikuiseksi, mutta helppoa se ei ollut. Vuosia pelkäsin ihmisiä, en luottanut kehenkään, en uskonut että maailmassa olisi minulle suunnattuja kehuja enkä edes kokenut ansaitsevani parempaa. Pahinta oli omassa kotimaassa tuntea olonsa ulkopuoliseksi. En tuntenut oloani suomalaiseksi. En tiennyt mikä olin, koska en kokenut olevani ryssäkään. Uskon äidiltä perityn temperamentin olevan syy selviämiseeni. Seuraavana tulee harrastus. Ilman hevosia ja hevospiirejä olisin lukittautunut kotiin. Hevoset antoivat elämän koulun ulkopuolella. Antakaa lapsille mahdollisuus harrastaa, harrastukset ovat parasta terapiaa ja tuovat koulun ulkopuolisia kavereita. Puuttukaa kiusaamiseen, vaatikaa opettajilta puuttumista ja pitäkää lapsienne puolia, voi olla ettei kukaan muu pidä (Kiitos omalle äidilleni). Opettakaa lapsille suvaitsevaisuutta sen sijaan, että kaupassa osoittelette sitä naapurin Nadjaa ja kerrotte lapsellenne, että toi on se ryssä penikoidensa kanssa. Vaikka sinä et sietäisi maahanmuuttajia, homoseksuaaleja tai muuten vain naapurin Penttiä, heidän lapset eivät ansaitse tulla sinun lastesi kiusaamiksi mielipiteesi takia. Lapsi on viaton.
Mietin tätä aihetta noin viikon verran, sillä asioita, ihmisiä, tapahtumia ja eläimiä on paljon jotka ovat minua jollain tapaa koskettaneet elämäni aikana. Päätin kuitenkin valita yhden aiheen, sillä muuten tästä tulisi romaani. Asia joka koskettaa tuo mieleeni yleensä surullisen tai muuten negatiivisen aiheen(en tiedä miksi), mutta tällä kertaa käänsin sen positiiviseksi.
Valitsin aiheekseni kummipoikani Roopen. Poika tuli ensimmäisenä mieleeni, koska kun olen Pieksämäellä Underground Model 2015 finaalissa tämä herra viettää kotonaan 1-vuotis syntymäpäiviään :) Olen pojan kummitäti sekä täti. Minulla on kaksi siskoa, jotka ovat minulle todella tärkeitä sekä parhaita ystäviäni. Kenelläkään meistä ei ole ollut lapsia ennenkuin tämä herra syntyi, siksi Roope on myös minulle todella tärkeä. Olihan se tietysti myös outoa, mielestäni olimme vasta 15- vuotiaita ja yhtäkkiä puhutaan äideistä ja tädeistä :D Roopen kanssa olen tekemisissä lähes viikottain. Hän on yksi niistä harvoista, joka saa minut nauramaan vedet silmissä joka ikinen kerta. Poika on niin positiivinen, että nauraa ja ilmeilee aina vaan. Roope on ainutlaatuinen poika ja olen onnellinen, että saan olla osana hänen elämäänsä :) - Saara Salmi - Tässä muutamat kuvat Roopesta: |
Dare to be different
Underground Model-kisassa etsimme oman tyylinsä ylpeydellä kantavaa ja asennetta omaavaa naista. Arkisto
December 2016
Kategoriat
All
|