.
Mä oon ollu koko elämäni ajan enemmän taiteilija, kun vaikkapa ydinfyysikko. Mä valmistuin just media-assistentiks, ja vuoden päästä oonkin valmistunu myös maskeeraajaks. Jo pienenä tyttönä mä kirjottelin omia kirjoja, sekä kuvitin niitä. Mä keksin näytelmiä, joita me mun siskon kanssa esitettiin meijän vanhemmille. Mä piirtelin sarjakuvia ja mä maalailin. Kuvis oli mun lempiaine koulussa, ja luovuutta löyty joskus ehkä turhankin paljon. Nyt mä päästän teidät kurkkaamaan tän taiteilijan elämää nuorempana, jopa vähän ehkä pintaa syvemmälle. En ollu ehkä mikään helpoin lapsi, yläasteajoista puhumattakaan. En ollu koskaan mikään mallioppilas, enkä muutenkaan paras koulussa. En ollu ehkä kaikkein järkevin, enkä käytöstapasin lapsi. Mä olin kuitenkin mä. Olin täysin oma itteni, enkä antanu muiden mielipiteiden häiritä mun elämää. Olin mitä olin, ja annoin mun läheisten tajuta sen että mä välitän. Kauheen paljoo en oo siis yheksässätoista vuodessa muuttunu, ehkä välillä tuntuu siltäkin, että oisin jääny sinne lapsen tasolle, hah! Oon osannu olla pienestä asti myös tosi itsepäinen ja ylidramatisoiva. Äiti on kertonu miten mä kaupassa menin keskelle lattiaa makaamaan ja huutoitkemään jos en saanu sieltä jotain haluamaani. Kun käytiin elokuvissa, mä huutoitkin siellä ääneen kun Bambissa tapahtu jotain surullista. Sirkuksessa mä huutoitkin, kun pelkäsin pellejä. Kun mulle yritettiin pukee ulkovaatteita, mä huusin ja mä itkin. Ainakin tunteet oon siis osannu näyttää avoimesti muillekin ihmisille. Osasin mä onneks olla ihan kivakin lapsi. Muistan varmaan ikuisesti, kun kerran äitin siivoillessa mä tahoin tehä äitille yllätyksen. Hain keittiöstä sen puhelimen, ja päätin pestä sen pesuvadissa. Äitiä kauan hyvin palvellut puhelin päätti sillon irtisanoo ittensä, vaikka hyväähän mä vaan tarkotin. Mun lapsuuden kohokohta oli varmaan sillon, kun mun pikkusisko synty. Olin just oppinu lukemaan, joten tottakai lueskelin Netalle kokoajan iltasatuja, aamusatuja, päiväsatuja... Kun Netta vähän kasvo, mä olin ihan superinnoissani siitä että mulla on nyt leikkikaveri kotona aina -epäilinkin äitin olevan jo vähän kyllästyny siihen jokapäiväseen "Mä käsken, sä tottelet" -leikkiin. Teletapit oli mun ihan ehoton suosikki lapsena. Mulla oli teletappiteltta, teletappivaatteita, teletappiastioita -ja tottakai teletappileluja. Nukkeja mä en oikeestaan koskaan omistanu, mutta pikkuautoja ja dinosauruksia niidenkin eestä. Pokemoneista tuli mulle myös lapsena lähes pakkomielle ja olin ihan varma että mullakin on vielä joskus oma lemmikkipokemon. Ei oo näkyny vieläkään, mut ehkä sit jonain päivänä ;). Ala -ja yläasteen välissä mulla alkokin menemään huonommin, ja masennuin pahasti. Mulla on takana laitosjaksot, ja tuhannet eri lääkkeet kokeiltavina niin nuorena. Musta on kauheeta ajatella, että niin pienellä tytöllä voikaan mennä niin huonosti, kun mulla sillon meni. Varsinkin kun kaikki tapahtu ihan yhtäkkiä. Parissa silmänräpäyksessä siitä voimakastahtosesta ja ilosesta pikkutytöstä tulikin niin apaattinen ja masentunu, lähestulkoon vihannes. Pari vuotta kestin sitä helvettiä, kunnes mä tein päätöksen. Päätöksen, joka ehkä pelasti mut. Päätöksen, jossa mä oon vieläkin pysyny. Päätöksen, jota en koskaan tuu katumaan, joka pitää aina. Mä päätin sillon seisoo pää pystyssä. Mä päätin että mä pärjään, ja mähän hitto vie oon pärjänny! Ehkä paremmin kun koskaan. Mä oo vahvempi kun ikinä, mä tiiän että mä pärjään aina. Mä kestän mitä vaan. Mä oon niin samanlainen, mutta myös niin erilainen kun sillon 19 vuotta sitten. Mä oon saanu niin paljon uusia kokemuksia alle kahessakymmenessä vuodessa, etten osaa ees kuvitella mitä kaikkee elämällä on vielä tarjottavana mulle. Mä oon tyytyväinen mun elämään, mä en ois koskaan pärjänny ilman mun perhettä, joka on aina ollu mulle kaikki kaikessa. Mä ihan oikeesti välitän. Se on asia, joka ei oo ainakaan missään vaiheessa muuttunu mihinkään, mähän oon loppujen lopuks se sama Nita joka mä olin syntyessäni, nyt vaan kymmenen kertaa vahvempana ja viisaampana. Tää kasvaminen vaan on tehtävä, joka ei koskaan tuu kokonaan päätökseen, aina on uutta opittavaa, uutta nähtävää ja ennen kaikkee uutta koettavaa! Kuulemisiin, pus! Rakkaudella Nita
0 Comments
Leave a Reply. |
Dare to be different
Underground Model-kisassa etsimme oman tyylinsä ylpeydellä kantavaa ja asennetta omaavaa naista. Arkisto
December 2016
Kategoriat
All
|